narratiiveja

Ivanhoe vs. Aku

2012-01-26T21:17:00.001+02:00

Sain joululahjaksi siskolta pätkätilauksenAku Ankkaa. Edellisen kerran minulle tuli Aku taidekouluvuosina, silloinkinsiskon tekosia – nyt en aluksi ollut ihan varma mitä mieltä lahjasta olin.Mutta se osoittautuikin hyväksi! Keskiviikko on nykyään Aku-päivä, ja siksipelastettu, sillä Ankka on aina kevyt poimia eteisen matolta, vaikka kuinka väsyttäisi. Lisäksi Aku – ja nimenomaan Aku, ei Mikkitai Super-Hessu – on silkkaa tekstikarkkia.

Vähän kuin Ivanhoe, joka onsaamassa häädön kirjahyllystäni, kunhan saan sen ensin luettua. Vaikka Sir WalterScott julkaisi Ivanhoen vuonna 1819, on sen kielessä paljon samaa henkeäkuin vuoden 2012 Aku Ankassa. Erityisesti sadattelun suhteen.

Kautta pyhien laintaulujen, ja kalliinTuomas Akvinolaisen viitan! (Ivanhoe)

Sillisalaatti sentään! Suomuisiasammakkomiehiä, jotka puhuvat! (Aku)

Kautta Pyhän Neitsyen kasvojenkirkkaan paisteen, tietääkö kukaan, kuka tuo kopeasti käyttäytyvä pukari on?(Ivanhoe)

Mitä pikku kieroilijoita! Noitakiittämättömiä lurjuksia olen vaalinut siipieni suojassa vuosikausia! (Aku)

Eli kyllä Sir Walter Scott sen joaikoinaan tiesi: hyvän manaus kärjistää minkä tahansa tekstin – lyhyenkin, vaikkapuhekuplan. En muuten ollut tajunnut ennen tätä, miksi Aku huutaa koko ajanKääk! no tietenkin: ankka.

Kiitos, sis.

Matkamessuilta

2012-01-24T12:15:00.003+02:00

Viime perjantaina olin matkamessuilla töissä muutaman tunnin. Etukäteen päivittelin sitä kuinka en ymmärrä messujen ideaa; kuka siellä käy, mitä siellä tehdään jne. – enkä vieläkään ihan käsitä.

Jos haluaa, voi matkakuumettaan toki lämmitellä valmismatkojen ständeillä. Omatoimimatkailijoille paremmat tarjoukset löytyvät netistä itse kaivamalla, ja valitettavasti myös tiedot matkakohteista. Jotain tästä kertoo se, että pidin yksin pystyssä Meksikon nurkkaa joitakin tunteja: ei, en ole koskaan käynyt, en tiedä maasta muuta kuin hajanaisia palasia O:n lapsuudesta Meksikossakin syödään Kinder-munia enkä osannut vastata satunnaisiin Miten sinne kannattaa lentää –tiedusteluihin muuten kuin Kato googlesta. Sama linja vallitsi muillakin pisteillä, suurin osa edustajista lähinnä jakoi karkkia.

Messukävijöistä 90 % oli eläkeläisiä. Ammattilaispäivinä olisi ehkä toisin, ehkä silloin messuilla luotaisiin enemmän kontakteja ja parempia matkapalveluja. Tavallisen yleisön päivänä tulin vain varmemmaksi siitä, että haluan matkustaa omin päin ja tehdä oman matkani, joten kas: messut tosiaan herättivät ajatuksia matkustamisen ympärillä. Ekologisesta tai budjettimatkailusta en valitettavasti löytänyt juuri mitään tietoa, ja Viron osastolla oli niin kovaääninen kansanmusiikkiohjelma, että koko Baltian-osuus piti kiertää kaukaa.

Viiva seinään, nyt on nämäkin messut nähty.

Rutiineja

2012-01-24T11:05:00.002+02:00

Nykyään tuntuu kuin kaikki päivät olisivat keskenään samanlaisia, klo 6.05 herätyksestä illalla nukahtamiseen. Tiedän kyllä etteivät ne ole, mutta toisaalta ovat sitten kuitenkin.

Jotenkin ärsyttävin kohta on töihin meneminen, koska siinä tuntuu lymyävän näennäinen mahdollisuus valita toisin. Siis vain jos menen bussilla – tämän takia kävelen myös usein, ettei tarvitsisi pohtia liikaa. Että mitä jos en pysäyttäisikään bussia, tai pysäyttäisin jonkun ihan toisen kuin sen töihin vievän. Tai mitä jos en painaisikaan pysähdysnappia, vaan menisin pidemmälle, jonnekin missä en ole koskaan käynyt.

Ristiriitaista kyllä, töissä on mielenkiintoisempaa kuin aikoihin, koska tekemistä on yli oman tarpeen. Valmistelen näyttelyä ja koulutan uutta esimiestä, ja mietin näitä juttuja 12 tuntia päivässä. Silti se ei riitä, se ei voi olla kaikki, koska pää on jatkuvasti vain puoliksi täynnä, ja ehdin vielä miettiä miksi niin.

Haluaisin hiihtämään. Loman. Auttaa isää rakennuksella. Että olisi kesä. Savusaunaan, ja päivänkakkarakimpun. Astua tästä kehyksestä vähäksi aikaa ulos, että jaksaisi taas tulla takaisin.

Lyhyellä tähtäimellä myös ilmapallolento kuuhun saattaisi auttaa. Tai vähintään sitten hyvä korvapuusti.

Häivähdys purppuraa

2012-01-18T13:31:00.000+02:00

Mitä tiukempaa töissä on, sitä vähemmän minulle kuuluu mitään muuta. Kahden viimeisen viikon aikana omat tunteet ovat tiivistyneet lähinnä kirjojen kautta koettavaksi, niin kuin tuo Sirpale; seuraavana kokemuslistassa olisi ollut pinaattikeiton valinta pakastealtaalla. Samoin Alice Walkerin Häivähdys purppuraa oli jonkinlainen kohokohta - eikö pääasia ole, että jokin tuntuu joltain, vaikka sitten fiktiivisen henkilön kärsimykset?

Häivähdys purppuraa kertoo Celiestä, joka kasvaa aikuiseksi insestin, väkivallan ja rasismin keskellä. Kyseessä on kirjeromaani, jonka kertovat rukoukset alussa osoitetaan Jumalalle. Jossain vaiheessa Celien kärsimyksen kuppi menee kuitenkin niin perusteellisesti nurin, että hän päättää lakata uskomasta Jumalaan, joka muutenkin on valkoisten keksintö: yöpaita päällä tuomitseva valkopartainen mies – sille Jumalalle ei ole mitään väliä jonkun mustan tytön suruilla.

Shug yrittää vakuuttaa Jumalan asuvan meissä kaikissa, mustissa ja valkoisissa, puroissa ja metsän puissa, mutta Celie on saanut tarpeekseen, ja osoittaa tästedes kirjeensä ja rukouksensa Nettie-siskolle, josta on joutunut eroamaan lapsena. Nettie on jossain kaukana, ehkä kuollut, ehkä lähetyssaarnaaja, silti aina lähellä sydäntä, tai vielä enemmän: se sydämen osa jossa vielä on jotain jäljellä. Rakas Nettie, Celie kirjoittaa, ja kertoo kirjeissä elämän potkuista.

Paitsi että viimeinen kirje alkaa:

Rakas Jumala
Rakkaat tähdet, rakkaat puut
Rakas taivas, rakkaat ihmiset
Rakkaat Kaikki. Rakas Jumala.

Ihan lopussa Nettie tulee takaisin, ja vielä vanhoilla päivillään Celie saa korjatuksi rikkinäisen uskonsa. Usko onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista rakkauden lisäksi, ja tässä laajimmassa merkityksessään ne oikeastaan sekoittuvat yhdeksi.

Tarkoitus oli luopua tästäkin kirjasta, mutta miten? Tällaisen tekstin kautta saan edes jotain kontaktia omiin puutuneisiin hermoihin, ja lisäksi: en tiedä ketään, joka tekisi kautta linjan yhtä hurmaavia yhdyssanavirheitä kuin Celie tai yhtä hyvää peruna salaattia.

Alice Walker on saanut tästä kirjasta Pulizer-palkinnon, ja syystä.

Sirpale

2012-01-16T20:48:00.000+02:00

Olen tällä viikolla lukenutpitkästä aikaa iltaisin äänikirjaa, Karo Heikkisen Sirpaletta. Yleensä minullelähetetään luettavaksi nuortenkirjoja, tiedä sitten miksi – ehkä niistä oneniten tilausta, tai kukaan muu ei halua. Oli syy mikä vain rahapula, luen niitämielelläni, sillä lähes aina ne ovat ohuita ja helppolukuisia, ja välillä tosihyviä, niin kuin Sirpale.

Kirja kertoo 11-vuotiaasta Emmistä,joka muuttaa uudelle paikkakunnalle, ja yksinäisyyden pelossa ajautuu vääräänseuraan ja tekoihin. Kirja kuvaa melkein murrosikäisen pelkoja ja epävarmuuttasekä oman äänen ja moraalin kasvua. Oikeastaan Emmi on aika kaurismäkeläinen arjensankaritar, jossa riittäisi samaistumispintaa kenelle tahansa meistäex-11-vuotiaista. Kuten kaikki pienet, ei Emmikään vielä tiedä, etteioikeastaan mikään näissä ongelmissa aikuisena muutu - vain koulun piha on eri.

Lyhyellä googletuksella näyttääsiltä, ettei Karo Heikkinen ole kirjoittanut Sirpaleen jälkeen enempää. Jostapaisin kirjailijan jossain, voisin hyvinkin tarttua hihaan ja pyytää enemmäntekstiä: tätä oli ilo lukea, tee ihmeessä lisää, ja kiitos kirjasta.

Papu matkustaa

2012-01-09T21:22:00.002+02:00

Torstaina matkustin Papun kanssaKeski-Suomeen. Papu oli ollut minulla neljä päivää hoidossa, ja saimme kyydinsukulaissedältä, joka itsekin ajoi loppiaiseksi sinnepäin.

Alkumatkasta Papu itki niinlohdutonta, jatkuvaa naukua, että minua etupenkillä särki sydämestä. Jossainennen Lahtea muistin siskon vinkin, jonka mukaan kannattaa avata kuljetuslaukkuavähän, niin että kissan suljetun paikan kammo helpottaa. Kumarruin hankalastitakapenkille, hinkutin vetoketjua vähän, jolloin Papu puski sitä vasten heti itsensäulos ja auton lattialle. Kun se yritti käsijarrun kautta eteen vaihdekepille,nappasin sen syliini ja yritin silitellä rauhalliseksi.

Ei auttanut. Jos mahdollista,sylissä Papun paniikki oli vielä pahempi. Se ei varmaan tajunnut autonikkunoita ja maisemaa, ei liikennevaloja, vauhtia, auton kiihdytyksiä tai yhtäänmitään. Sen tassut lipsuivat hiestä kun se polki sukkahousujani yrittäen päästäjoka suuntaan: ulos-ylös-eteen-sivulle. Pidin kiinni kahdella kädellä ja Papumourusi. Välillä se läähätti silmät palaen, mikä kuulosti niin pahalta ettäautoa ajava setäkin yritti rapsuttaa sitä jostain pään kohdalta, toinen käsiratissa.

Heinolassa pysähdyimme, laitoimmePapun laukkuunsa ja lähdimme nopeasti kahville. Papun itku vaimeni muutamanauton päähän – takaisin tullessamme se oli rauhoittunut tai puolitajuton ja ymmärtänyt ennen niin inhoamansa kopan arvon suojana pahalta maailmalta.

Kun pääsimme perille kerroin matkaseikkailustasiskolle, joka heti että voi ei! Matti ei enää koskaan ota Papua kyytiin! Papunäytti loukkaantuneelta koskaan en tassuani tuohon kyytiin laita mutta ei auta: näissä asioissa kissaltaei kysytä.

Uusi vuosi

2012-01-02T19:27:00.001+02:00

Vuodenvaihteen vietossa en käsitätätä kiihkoilua raketeista. Senaatintorin ilotulitus oli toki kaunis: rosoistaDisney-hienoutta paitsi parempaa, koska tori oli täynnä savua ja eikä tulitusollut mikään lelu. Mutta se kun joku ampui raketteja talon sisäpihalla taiväkijoukossa Aleksanterinkadulla – se oli pelottavaa ja typerää, eikä sellainentulite edes näytä yhtään miltään. Tähtisädetikku olisi paljon nätimpi, josmahdollista niin hangessa pystyssä palaen.

Tämä vuosi vaihtui kavereiden jasiskon – mikä bonus! – seurassa. Se oli kuin silkkiä ja samettia, lämmintä oloasydänalassa joka kerta kun muistin illan aikana tarttua siihen, että tässä nämäminun tärkeät, nauravat samalle jutulle, saman pöydän äärellä. Sellaisestatulee jotenkin ehjä ja kokonainen olo, jotain muisteltavaksi kun 2012 näyttääensimmäisen kerran harmaita hampaita.

Aamulla heräsin siihen, kun Papunukkui pitkittäin jalkojeni päällä. Se näki unta niin, että takajalatvispasivat. Sitten juoksu lakkasi, unessaan Papu sai saaliin kiinni janielaisi kahdesti niin syvään, että se tuntui nilkassa, jota vasten kissa nojasi kaulaansa.

Ei mikään huono tapa herätä uuteenvuoteen.

Lukupäiväkirja 2011

2012-01-01T12:40:00.002+02:00

Vuonna 2011 olen lukenut 71 kirjaa,mikä on 14 kirjaa vähemmän kuin vuonna2010. Keskimäärin olen lukenut yhtäkirjaa viisi päivää, ja keskiarvokirjassani on ollut 354 sivua.

Vuonna 2010 olin vielä museofreelancer,ja ainakin yhdessä työpaikassa sai lukea, jos oli muuten hiljaista. Niidenlukutuntien häviäminen ehkä osittain selittää pienemmän kirjaluvun. Toisaalta,vuonna 2010 minulla oli myös selkeämpiä lukuteemoja, kuten Skotlanti-hulluusennen Edinburghia tai Charlaine Harris. Tänä vuonna yhtä päämäärätietoistalukemista on ollut vain oman kirjahyllyn tyhjentäminen, toistaiseksi 11 kirjaa.

2011 olen lukenut 10 dekkaria,joista neljä P.D. Jamesia. Kolme dekkareista oli Robert van Gulikin Tang-dynastianKiinaan sijoittuvia Tuomari Dee-tarinoita - tämä oli uusi löytö, lukuvinkkisamassa työpaikassa kaksi päivää viihtyneeltä tuuliviiriltä.

Lukupiiriin olen lukenut 4 kirjaa,joista jokaisen jo toiseen kertaan. Tämä lukukerho ei ole oikeinlähtenyt käyntiin, osallistujat eivät jaksa tai ehdi lukea ja kokoontuminen haparoi.Epäilen piirin lähestyvän armokuolemaansa.

Cormac MacCarthystä tuli uusisuosikki, niin että vieläkin kutisee, kun katson sivua, johon olen kirjoittanutTie ja Menetetty maa. Pasi Ilmari Jääskeläinen on hyvä, ja vaikka pidinHarjukaupungin salakäytävistä, oli novellikokoelma Taivaalta pudonnuteläintarha vielä parempi. Hyviä kirjoja on 2011 lista täynnä, mutta mahtuusekaan ajan ja vaivan tuhlaustakin, kuten Christian Jacqin Valonkivi-sarjan avausosa.

Viime vuoden kirjat päätyivätluettavaksi lähinnä kirjaston tänään palautetuista ja bestsellereistä sekäomista kirjapinoista. Omien kirjojen lukeminen jatkuu vielä hetken: siihen astiyritän pysyä poissa kirjaston houkutushyllyiltä.

Joulusumu

2011-12-27T21:10:00.003+02:00

Äiti ja isä rakentavat uutta taloa.Siitä on jo kuori pystyssä, ja äiti jo suunnittelee, millaiset verhot aikooommella tai miten sohvan asemoida. Isä miettii vasta miten talon pohjahiekansaa parhaiten täryytettyä tasaiseksi ennen lämmityskaapeleiden vetämistä. Niilläkahdella on hyvä tasapaino: kun toinen suunnittelee edessä olevaa urakkaa,muistaa toinen keskittyä myös koko rakentamisen ideaan voi miten mukavaa meilläsiellä sitten on, ja mihin tytöt mahtuu nukkumaan kun iltateet on saunanjälkeen juotu.

Tarvittaessa nukkumapaikka löytyyvielä kotikodistakin, joka on pienen pyrähdyksen päässä uudesta talosta. Papuon merkannut molemmat kodit, ja Murre, joka tassuttelee hajamielisenärakennustyömaalla.

Jouluaattona maassa oli lunta,mutta kun sumu haihtui, tuli lämmin tuuli, joka tapaninpäivään mennessä söi hangenpois. Ennen lähtöä lämmitin vielä saunan, ja pakkasin jäisiä viinimarjoja repuntäyteen otat nyt, ja mansikoitakin.

Ja varovainen siellä maailmalla!

Vihreän delfiinin maa

2011-12-26T14:59:00.000+02:00

Elizabeth Goudgen Vihreän delfiinin maa on odottanut hyllyssä vuoroaan monta vuotta. Muistan ostohetkellä antikvariaatissa keksineeni romaanin kertovan Uudesta Seelannista, mikä minulle, siellä käyneelle, on jo itsessään ollut syy hankkia kirja. Nyt otin sen mukaan joululomalukemiseksi, luettavaksi ennen siirtoa poistokasaan.

Kirjan alku vaikutti perinteiseltä, vanhanaikaiselta tyttökirjalta kuvatessaan esiliinaröyhelöistä lapsuutta 1800-luvun alussa. Sitten päähenkilöt yhden luvun välissä kasvoivat aikuisiksi, jolloin tarina laajeni sukupolvikuvaukseksi, sijoittuen siirtomaaseikkailuihin ja teollisen vallankumouksen murrokseen. Tyttökirjana se silti pysyi, sillä vaikka naiset ikääntyivät, röyhelöiden kuvailu pysyi.

Tarinan keskiössä on kaksi sisarta – arkkityyppiset Martta ja Maria - jotka rakastavat lapsuudestaan asti samaa poikaa. Aikuisena toinen heistä päätyy naimisiin pojan kanssa, erehdyksessä väärä sisar, mistä sitten maksetaankin pitkää kärsimysveroa. Jäljelle jäänyt sisar päätyy luostariin, ja vaikka virhepariskunta elää uudisraivaajana toisella puolella maapalloa, näiden kolmen välinen side kestää.

Kuvaus keskittyy ensisijaisesti naishahmoihin, vaikka toki sisarten yhteinen rakastettukin on tärkeässä peiliroolissa aluksi tuuliviirimäisen heikkona, mutta lopulta vastoinkäymisten viisastamana miehenä. Kirjassa toistuu ajatus lapsesta meissä jokaisessa, ihmettelyn ja kauneuden tajusta, joka elää ihmisyydessä vaikka minkälaisten kärsimysten jälkeen. Muita teemoja ovat Uusi-Seelanti, meriseikkailut, rakkaus ja usko, ihmisen nöyrtyminen sekä loppupäätelmä ”saat sen mistä luovut”.

Goudgen tyyli on jotain L.M Montgomeryn ja Margaret Mitchellin sekoitusta, väkevää ja vanhanaikaista kuin peltirasiapastillit. Googlettaessani kirjan löysin kyllä tietoa kirjailijasta, mutta itse kirja on pikaisen haun mukaan aika unohdettu helmi hakukoneen näillä kieliasetuksilla. Vähän pidemmälle haun polkuja seuratessani löysin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan ja sen trailerin, joka kerrankin tavoittaa kirjan hengen – joskaan ei kirjaimellisesti tarinaa - osuvasti.

Elokuva voitti 1947 Oscarin parhaista erikoistehosteista - maanjäristys! hyökyaalto! - jotka näkyvät myös trailerissa.

Ongelma näissä poistokirjoissa on, että luettuani ne joko uudelleen tai ensimmäisen kerran, en enää malttaisikaan luopua niistä, tästäkään.

Rakkaat terveiset rappukäytävästä

2011-12-21T09:50:00.000+02:00

Ensimmäisessä kerroksessa asuu kämppiksinä kaksi venäläistänuorta miestä, joista toinen istuu iltaisin käytävässä skypettämässä. Kaveri kyykkiietuoven vieressä, nojaa seinään ja mutisee kuulokkeiden mikkiin. Mums-mums-mums– vaikken venäjää osaakaan, kuhertelu kuulostaa joka kielellä samalta. Se ilmeisestimyös lämmittää, sillä vaikka poika istuu viileässä käytävässä ulko-ovenvieressä, ei päällä yleensä ole kuin shortsit, T-paita ja varvassandaalit.

Välillä naurunhyrinä ja puhe kuuluvat toiseen kerrokseen,jopa oven läpi eteiseen, jos olen vaikka hakemassa hattuhyllyltäni sopivastijotain. Siinä ei pitäisi olla mitään ärsyttävää, mutta kyllä siinä vähän on. Sensijaan että kämppis kuulisi hempeilykeskustelut, leviävät ne nyt kaikille korvaovessa kuuntelijoille – vaikka mitään en ymmärtäisikään, silti, juuri siksi.

Varmaan poika tajuaa itsekin käyttävänsä yhteistä tilaa,sillä hän on alkanut avata kotiin tulijoille ulko-oven, ja tervehtiä omankeskustelunsa välissä. Eilen poika olilaskenut läppärinsä lattialle, ja lakaisi! porrastasannetta.

Kiivetessäni seuraavaan kerrokseen päätin yrittää unohtaaärsyni, jos vain mahdollista – nämä pienet talonmiehen palvelut koituvatyhteiseksi hyväksi, ja vaikka remontin myötä ylimääräiset käytävään pyrkijätovatkin vähentyneet, ei pieni lisä kulunvalvontaan tee huonoa. Ja kyllähän poikatervehtii, ja asuu tässä, ja yleensä volyymi pysyy kohtuullisena – kotiovelleasti noustuani tajusin kuulostavani ihan suomielokuvien kireältävanhaltapiialta.

Huh, löysää pipoa tännepäin, kiitos. Että vaikka vanhapiika,niin kireydeltä sentään säästäkää.

Porkkanalaatikkoa

2011-12-19T20:29:00.000+02:00

Tänään meillä oli museonjoululounas. Parasta oli porkkanalaatikko. Mikään ei ollut huonoa, mutta taisiolla virhearvio syödä viimeiseksi kaksi mädillä täytettyä kananmunanpuolikasta.Koko loppupäivän kurkussa oli tunne, että koko joululounas – päällimmäisenä nemätimunat – odottavat edelleen nielaisua kurkussa. Tai rykäisyä ylöspäin.

Kurkku saattaa tuntua täydeltä myös toistenmurheista. Olin viikonlopun Lappeenrannassa, jossa riehuvat raskaushormonit,uhmaikä ja mustasukkaisuus. Helpoin tyyppi siellä on juuri nyt pikku-ee, jonkaongelmat sentään ratkeavat halipusuttelulla – äitiin ja isään eivät enää noinyksinkertaiset keinot tepsi. Sanoin iltapalalla ääneen etten suostuperheterapeutiksi, siihen pitää hakea joku tuntematon väliin, joku puhdas pöytä– lopputuloksena kumpikin kertoo minulle surunsa sopivan tilaisuuden tullen erikseeneikä yhdessä, koska siitä tulisi vain tulenkatkuinen riita.

En voi tehdä niille ongelmilleyhtään mitään, mikä on hyvä ja huono juttu. Ja että pystyisin nielaisemaan neeteenpäin, seuraavaan kertaan, pitää minun keskittyä johonkin muuhun: porkkanalaatikkoon,mätimuniin ja lyhyeen jouluviikonloppuun, joka on jo ihan kohta tässä. Ja uusiinkumisaappaisiini! Luovutin, ja hankinensimmäiset kumpparini sitten ala-asteen.

Hankala lahja

2011-12-13T18:29:00.002+02:00

Olen hankkinut jo melkein kaikkijoululahjat – hyvä ee! Koska rahat ovat olleet tiukilla, suunnittelin lahjat tarkkaan,ja hyvän keksittyäni hankin sen heti. Osa löydöistäni on aineettomia elämyslahjoja,osa silkkaa materiaa, mutta jokaisen takana voin rinta röyheänä seistä – ole hyvä,sinä rakas!

Vaan yksi vielä puuttuu: 9-v.kummitytön lahja. Minulla ei ole mitään ymmärrystä tuon ikäisistä tytöistä, eiedes tästä yhdestä, jolle tuskin uskallan jutella kahta kertaa vuodessa.

Aina ennen olen ostanut lahjaksi kirjan.Siinä perheessä ei muuten lueta paljoa, joten olen yrittänyt lahjan kautta tyrkyttääomaa rakasta lukemistani. Sitä paitsi olen ostanut vain kivoja kirjoja enkämitään plääh noloja – näin luulin, kunnes parin vuoden sisällä minun on suoraanannettu ymmärtää että Taas. Kirja. Kiitti joo.

Salakuuntelin bussissa kuinka kaksisuurin piirtein sen ikäistä tyttöä supisivat ihanista hiustenpidennyksistä, jotkajoku Satu oli saanut Thaimaassa synttärilahjaksi, ja kuinka molemmathaluaisivat sellaiset. Jestas! Ei ikinä, ei minulta. Itse olisin tuon ikäisenähalunnut sukset, sen kirjan, tai ehkä barbille lisää vaatteita.

En siis yhtään tiedä mitä ostaisin.Kaikki tyttölapsille suunnattu on ahdistavan kertakäyttöistä krääsää, jakierrettyäni tunnin kaupungilla sellaista hypistellen, tuli minulle tosi huonoolo. En vain voi ostaa mitään, jossa lukee Hello Kitty – raks lapsi, en voi.

Saattaa siis olla etteiepämieluisten lahjojen kummius väisty tänäkään jouluna päältäni, ja jos eimuuta, voi kirjojen sivuja sentään repiä vaikka marsun kuivikkeeksi.

Aina ei ole kivaa

2011-12-07T20:20:00.001+02:00

Sunnuntaina olin niin pahallatuulella, etten muista koska viimeksi. Treeni ei auttanut, ei ruoka, seura tairaitis ilma. Kiristelin hampaita niin monen asian kohdalla, että lakkasin laskemasta.Vähäksi aikaa helpotti illalla, kun kokeilin, osaanko heittää suorankärrynpyörän – osasin, luulen, vaikka satavarma ei tietysti voi olla ilmanpeiliä tai kaveria. Hetkeksi veri palasi päähän, paha tuuli luiskahti poistukasta ja sain nukuttua rauhalliset unet.

Vaan aamulla olisin taas voinutpurra silkasta kiukusta ratikkapysäkillä tupakoivaa naista naamaan lopeta tuo,mulle tulee astma jumalauta.

Yöllä tulin kotiin räntäsateessa jatuulessa, jalassa saappaat, joissa on tositosi korkeat korot. Hesarilta on leikattuasfalttia jalkakäytävältä, siinä on kuoppia ja kuraa, ja kompastuin monttuunnilkkani poikittain, molemmat polvet kipeäksi. Olin niin kiukussa etten edesyrittänyt nousta ylös, vaan aloin itkeä silkkaa turhautumista, kunnes joku auttoi minut ylös sieltä.

Ja uskomatonta kyllä, paha pilvisäikähti kunnon kolhua. Molemmissa polvissa on mustelmia ja hiekkaraapeita, janilkka on kipeä, mutta olen taas oma tasaisempi itseni.

Sisko ja Papu tulevat huomennakylään, koska sisko esittelee Työväenliikkeen kirjastossa kirjaa, jota on olluttoimittamassa. Töiden jälkeen menen kuuntelemaan sitä, ja varaan käteen oikeinnapakat nahkahanskat, että saadaan aplodeista tarpeeksi raikuvat.

Joskus vanhakin yllättää

2011-12-01T13:06:00.001+02:00

"Yhteiskunnallinen trilleri ja yhteiskunnallinen draama1800-luvun alkupuolen teollisesta Englannista, prostituutiosta ja lääketieteensynkistä salaisuuksista.” (Like, 2001)

Olen kyllä lukenut Sheri Holmanin kirjan Tyttö ja hänen varjonsa, hetisilloin kun ostin sen vuosia sitten kirjamessuilta Liken alelaarista. Muistan lukukokemuksesta vain sen jättämän tunkkaisen olon. Tuntui kuin periaatteessakiinnostava kirja ei olisi edistynyt ollenkaan, vaan jaaritellut loputtomiin liianpientä pränttiä turhilla sanoilla, jolloin yleensä alan kiihdyttää lukuvauhtiakohti loppua. Kutsun sellaista lukemista nieleskelyksi; katson rivin kuinkulauksen maitoa, sitten seuraavan, nopeammin, kunnes sivu kääntyy.Tenttikirjoja on tullut luettua paljonkin näin: sisältö selviää kyllä, muttatekstistä ei varsinaisesti viitsi nautiskella.

Nyt lukaisin kirja uudestaan poistopinostani. Se olikin tosihyvä! Näin muuttuu ee. Muistamani jaarittelu kertookin rinnalla toisen tarinan,joka yhdistyy varsinaiseen juoneen lopussa. Jaarittelu on persoonallinenkertoja – en varmaan edes tajunnut tätä aikaisemmin – joka tarkkaileetapahtumia sivusta, välillä ohjaten ja puuttuen tapahtumiin. Kerronnallisesti ihanneropattihelmiratkaisu, ja tämä toinen päähenkilö/henkilöt paljastetaan vastalopussa. Pientä pränttiä teksti tosin edelleen on.

Paranemisestaan huolimatta kirja pysyy edelleen poistojenlistalla. Hyllyyn ei vain mahdu, sortsit Tyttö ja varjo, mutta voin suositellasinua lämpimästi eteenpäin – kahteen kertaan luettavaksi.

Lettuja

2011-11-28T15:34:00.001+02:00

Siitä asti kun sisko kirjoitti lettukemuistaan, on minunkin tehnyt lettuja mieli. Välillä kovastikin, mutta koska yhden syöjän taikinasta tulee aina vähän kummallinen, eivätkä letut muutenkaan yksin maistu niin hyvältä kuin seurassa, on asiaan ryhtyminen jäänyt.

Kunnes eilen, kun minulla oli väsykrapula, ja illaksi pöytää jakamaan tulossa yökyläilijä Kuopiosta. Siinä pannua lämmittäessäni tajusin, kuinka täydellinen krapulanakki letut ovatkaan: yksinkertaisia tehdä, loputtomasti variaatiomahdollisuuksia, älysikamegahyviä.

Suolaisiin lettuihin väsäsin punajuuri-vuohenjuusto-suppilovahverotäyteen. Makeiden lettujen päälle lisättiin omena- ja punaherukkahilloa, sekä turkkilaista jugurttia, johon oli sekoitettu kookoshilloa. Kookosjugurtti toimi yllättävän hyvin: jopa Ilona, joka ei muuten pidä happamista maitotuotteista, lämpeni yhdistelmälle.

Ehkä lettuihinkin kyllästyisi, jos niitä söisi useammin kuin kerran puolessa vuodessa. Näin harvoin ne kuitenkin ovat silkkiä ja samettia, ja lisäksi pelastivat seuraavan maanantaipäivän lounaan. Ja muutenkin: hyvä ruoka tekee niin paljon paremman mielen, että jos tuomipäivä joskus tulee todennäköisesti maanantai, yritän ehtiä varata hyvät eväät ennen liekkeihin syöksymistä.

Lauluja

2011-11-25T09:52:00.001+02:00

Raitiovaunussa Vesa Vierikko lauloi Topi Sorsakosken Surujenkitaraa. Oletin että sitä olivat pyytäneet kaksi keski-ikäistä rouvaa, jotka kuuntelivatturkeissaan vieressä, kädet haltioituneesti rinnalle ristittyinä. Eikä siinämitään, hyvin Vierikko hyräili ne kohdat joita ei suoraan muistanut, ja jotainsamaa oli näössäkin kuin Sorsakoskella.

Sävel on tarttuva, mutta sanat aika lohduttomat. Samaa fiilistätoistelee Hannu Mäkelän Mestari, joka on kirjoitettu Eino Leinon viimeiseksi,elämää muistelevaksi monologiksi. En muista miksi olen Mestarin hyllyynihankkinut, ehkä lahjaksi äidille, mutta se on taas näitä luen sen vielä ennenkuin luovun-kirjoja. Leinon suru ja ikävä on sitä samaa Sorsakosken kitaraa,mutta tiiviimmin kohti tiettyä L. Onervaa, jota runoilija ikävöi aina vain,vaikka petettynä ja jätettynä. Tulisit nyt, tulisit taas – sinä vain. EikäOnerva tule.

Toisen, vähän iloisemman laulun kuulin Outi Heiskaselta,joka lauloi meille itse sanoittamansa joulurunon eihän minulla tähänoikeaa säveltä ole mutta menkööt. Se oli iloinen, hupsu ja tunteellinen runojouluna syntyneestä sonnista, jolle annettiin nimeksi Jeesus. Lopuksi laulutoivotti kaikille hyvää joulua, ja minua hymyilytti se jossain selkälihaksissaasti. Kohta on joulu, eikä sen odotus ole pelkkää surujen kitaraa taitavaratalojen hienostelua: valo voi näköjään tuikkia myös meissä ihan tavallisissa,kaakaota juodessa, kesken palaverin tai hajamielisen ajatuksen.

Yön tekoja

2011-11-20T10:21:00.001+02:00

Heräsin aamulla siihen, että kirjankulma painoi kipeästi oikean olkapään alla. Se oli Carl-Johan Vallgrenin Tarinamerkillisestä rakkaudesta, enkä muista sitä sänkyyn ottaneeni. Kirjan vieressä olityhjä lautanen, ja sitä nyt en ainakaan ole pitänyt sängyssä – molemmat ovatilmestyneet viereeni yön aikana.

Niin houkutteleva kuin ajatus kotitontusta olisikin ole hyvä ee, luettavaa ja voileipä. No ei voileipää, olen tainnut taas aloittaa unissakävelyn. Sitä ei ole esiintynyt aikoihin, jasilloin kun on, herättyäni muistan edes jotenkin unessa tekemäni asiat, jolloinniille on ollut unen juonen selitys. Tällä kertaa en yhtään tiedä, miksi olenkirjan hyllystä riuhtaissut, ja aika voimalla, sillä viereisetkin kirjat ovatjääneet törölleen. Saati lautanen? Murusia ei onneksi näkynyt.

Minussa varmaan kummittelee kirjahyllynsiivoaminen, joka on laajentunut isommaksi projektiksi kuin arvasinkaan.Toissapäivänä heitin pois kansiokaupalla vanhoja Taikin luentomuistiinpanoja. Säästinjotain, harvoja oman ajattelun merkkejä, vielä harvinaisempia opettajan itsekirjoittamia materiaaliohjeita. Suurin osa kopioista oli kopioitu jonkunkolmannen teksteistä, valittuja osia mutta myös kokonaisia kirjoja, joitameidän piti kopioida koko kurssin voimin, koska lainakappaleita ei riittänytkaikille. Ihan järjetöntä.

Eihän se tieto tästä maailmastakatoa, jos minä heitän kaksi säkkiä muistiinpanoja paperinkeräykseen. Eivätkätarinat, jos minä jostain kirjasta luovun. Silti viimeinen poistettava hyllymetrion edelleen kesken, ja huomaan suunnittelevani kiertoteitä, ettei metristä tarvitsisiluopua.

Äsh, nyt on sen voileivänaika.

Ensimmäinen poisto

2011-11-17T12:55:00.001+02:00

Kirjahyllyni poistopinosta tartuin ensimmäisenä JeanRhysin kirjaan Huomenta, keskiyö. En ole lukenut sitä koskaan, jatakakansitekstin ”Olen kyllästynyt ajattelemaan, olen kyllästynyt muistamaan.Siis viskiä, rommia, giniä, sherryä, vermuttia, viiniä ---” perustella olinjostain syystä kuvitellut, että kyseessä on miehen kirjoittama kirja,päähenkilönä hemingwayläinen mies.

No eipä ollut. Kirja on naisen kirjoittama kertomusnaisesta, joka haluaa unohtaa entisen elämänsä juopottelemalla Pariisissa,millä paikkana on naiseen sama vaikutus kuin veitsellä, jota käännetäänmuistelun haavassa. Kirja alkaa Emily Dickinsonin runolla:

Yö, hyvää huomenta
tulen kotiin nyt.
Päivä, jota rakastin,
on minuun väsynyt.

Auringossa olisin
tahtonut asua.
Vaan hyvää yötä, Päivä,
kun et huoli minua.

Runo on kuin tiivistetty pähkinä päähenkilön väsymyksestä koko maailmaa kohtaan.Lisäksi naisen juurettomuus ja ajelehtiminen tiivistyy välillä niin tiukaksiepäluuloksi muita kohtaan, että se on jo ihmisvihaa.

Mikään iloinen pikku kirja tämä ei ollut, mutta hienoa siinäon tekstin sukupuolettomuus sekä kohdat, joissa yksinäisyys alkaa jutella kenenkanssa tahansa.

”No, siinähän sinä olet” katu sanoo kävellessään ovestasisään, ”siinähän sinä olet. Missä sinä olet ollut koko tämän ajan?”
Kukaan muu ei tunne minua, mutta katu tuntee.

Kyllä minä tätä kirjaa voin suositella – en vain halua enää pitää sitä omassahyllyssäni.

Kolme metriä kirjoja

2011-11-13T14:04:00.001+02:00

Torstaina olin auttamassa Ilonaa muutossa. Kuten ainamuutossa, minuunkin tarttui vimma heittää pois tarpeetonta tavaraa. Ei Ilonan,vaan omaani, niin että saisin tyhjemmät kaapit ja vähemmän pölyä. Haluan eroonainakin kokoelmasta rumia snapsilaseja sekä kuluneimmista pyyhkeistä, joita eikehtaa käyttää edes salilla. Vähän epäröiden päätin myös luopuaturhista kirjoista, sillä vaikka onkin pölynkerääjä, on täyteen ahdettukirjahyllyni minulle rakas.

Heti samana iltana kotiin päästyäni poimin yhdenhyllymetrin kirjoja pois, ja aamulla ennen töitä toisen. Saadakseni ylimmänhyllytason tyhjäksi, suojaamaan alempia hyllyjä, pitää minun karsia vielä yksimetri, jonka kohdalla mennään selvästi vaikean luopumisen epämukavuusalueelle.

Osassa kirjoista on omistukset, monessa minunexlibrikseni. Osa on ihan hyviä kirjoja, tai parempiakin, mutten syystä taitoisesta ole palannut niihin ensimmäisen lukukerran jälkeen – kannattaakoniiden siis odottaa vuoroaan pölyä keräämässä? Jotakin kirjaa on kaksikappaletta, tai useampi, kuten Ahon Rautatietä, jota koti-ikävissäni keräilintukholmalaisilta kirpputoreilta. Muutenkin melkein kaikki kirjani on hankittuantikvariaateista, suurin osa kuin uusina.

Niin hyvä asia kuin luopuminen onkin, tuntuu karsittujen kirjojen pinokallistuvan minua kohti syyttävästi. Ajattelin, että voisin yrittää lukaistajonkun niistä uudestaan läpi, ennen kuin annan mennä. Ja sen jälkeen - annanmennä minne? En ole eläissäni vienyt kirjoja antikvariaattiin, mutta hamsterihei, kertahan se on ensimmäinenkin, ja jos haluan niille hyvän kodin, onantikvariaatti varmasti hyvä välipysäkki.

Talvi

2011-11-10T09:45:00.000+02:00

Jo eilen syystakki oli liian vähän, niin että ensimmäistä kertaa minua selvästi paleli eikä enää vain viluttanut. Tänään mittarissa oli pakkasta, joten vaihdoin talvitakkiin, siihen kevyimpään. Tämä ei ole enää syksy, tämä on pimeä ennen lunta.

Aamuisin seisahdun Mannerheimintien valoihin, eikä maisemaa enää näy, ellei sitä ole erikseen valaistu. Vielä viime viikolla näin aamun udussa horisontin talot, mutta nyt klo 6.50 on yö.

Eilen töiden jälkeen kävelin Ullanlinnaan Lauran kukkakauppaan käyttämään lahjakortin, jonka voitin Poikkea putiikissa –kampanjasta. Kukkakauppa oli hurmaava vaikka se onkin ärsyttävän hengästynyt sana, sen ilma niin kosteaa ja tuoksuvaa, että sitä hengitti kuin vettä joisi. Vaihdoin lahjakorttini amaryllikseen, joka on ihan nupulla vasta, eli juuri sopiva joulukalenterikukaksi. Ja hassu juttu: mennessäni kauppaan olin nälkäinen ja väsynyt, mutta 15 minuuttia kukkien keskellä, eikä takaisin kävellessä nälkää enää ollut, ja väsystäkin jäljellä enää vain muru.

Eli tämä on taite. Tästä eteenpäin valoa ikävöidessä ei voi toivoa mennyttä kesää takaisin, vaan uutta kevättä. Ja jos laittaa kasvot amarylliksen viereen, voi hengittää sisään kukkakauppaa – sekin on valoa; välivaloa, joulua tai kaukana olevaa kevättä.

Uusia seutuja

2011-11-03T21:35:00.001+02:00

Puolitoista vuotta olenlaiskanlaisesti haeskellut John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen –kirjaahyllyyni. Sitä ei enää löydä kovakantisena kovin helposti, ja käytettynäkin seliikkuu harvoin. Toissa vuonna kirjamessuilla joku panelisti kehotti tarttumaankiinni, jos sen jostain vain käsiinsä vielä saa: siinäpä moderninvampyyrikirjallisuuden klassikko.

Tänään bongasin sen Antikka.netistäja tilasin saman tien. Kun tilausvahvistus tuli, kävi ilmi että kirjan hintamelkein tuplaantuisi lähetettäessä, eikä se sitä paitsi edes mahtuisi sisäänpostiluukusta. Tarkistin missä antikvariaatti oli – jossain Myyrmäen takana –ja soitin hakevani sen vielä tänään suoraan tiskiltä.

En ole koskaan mennyt M-junallaniin pitkälle. Oli hyvin hämärää kun hyppäsin pois junasta, ja lähdin vähänepävarmana kävelemään ohi kioskien ja karaokebaarien, kunnes vastaan tulimyös antikvariaatti, ovi syvällä pimeällä ostarilla.

Sisällä oli valoisaa ja siistiä, eiyhtään tomuista kuten yleensä antikvariaateissa. Ostaessani kirjaa juttelinmyyjän kanssa mukavia, siitä miten tänne oli yllättävän helppo tulla, vaikka eiole koskaan käynyt, ja miten kiva että Ystävät viimein löytyi jaadidaadijaa.Takahuoneen mies kuuli juttelumme, ja nousi myös kassalle Tuus hei kattoontänne taakse. Seurasin vähän epävarmana perässä kun mies nosti takahuoneenverhoa kato tätä meidän varastoa.

Ei se ollut mikään varasto. Se olikoko entinen ostari täynnä korkeita, täysiä ja hämäriä kirjahyllyrivejä,valaistu ylhäältä muutamilla suorilla valoilla. Hyllymetrejä oli varmastikymmeniä, ei – satoja, tai vielä enemmän, kaksi tai kolme keskikokoista kunnankirjastoa. Tää on Suomen suurin antikvariaatti,niin että kannattaa kuule kysyä meiltä jos jotain etit. Minulta pääsi nolohämmästyksen vinkaisu, en saanut sanottua mitään ennen kuin vasta takaisinkassalla jotain jestas, olipas.

Tuollaiseen kirjalabyrinttiin olisimahtavaa eksyä. Tänään ehkä olisin ollut juuri sen tarpeessa, että unohtuasinne, mutta koska se ei käynyt, niin onhan tämä kotiseutumatkailukin sentäänjotain. Ja ennen kaikkea: junassa avasin ikioman Lindqvistini. Se alkaa: Blackeberg - minun, minun!

Hälyä ja melua

2011-10-31T21:48:00.003+02:00

Kirjamessujen työputki pitää vieläkin pientä huminaa päässä, vaikka siitäs sain, itsepä nakkia toivoin.Mutta osastolla oli kuuma ja kuiva ilma, liian kirkkaat lamput ja kova meteli, jonkapäälle piti vielä itsekin puhua kovempaa. Ensimmäisenä päivänä en työvuoron jälkeenjaksanut mitään, vaan menin suoraan kotiin ja nukkumaan, peiton alle piiloonhälyä ja kipeitä jalkoja. Seuraavina päivinä siihen jo vähän tottui, osasiottaa rennommin, ja lopulta sentään näykkiä messuilta myös omalle saamapuolelle jotain.

Lähtökohtaisesti olen kirjamessuille aina helläsydäminen. Niillä sisäinen bibliofiilini nostaapäätään, ja vaikka enemmän nykyään ostan vähemmän, on kirjojen selailulempimessuiluani. Tänä vuonna ne olivat kuitenkin kakofonisemmat kuin koskaan: Ruoka-ja viinimessut oli ängetty kirjojenkanssa samaan halliin, jossa olivat myös Musiikkimessut. Musiikki tuntui olevan tällä kertaa äänekkäämmässä roolissa, ruoka taas pakattu pienempiin tiloihin,kapeammille käytäville.

Aikaisemmin kirjamessuilla on pystynyt suunnistamaankatonrajassa näkyvien lavakylttien mukaan: tänä vuonna myös ylätila oli myytyosastojen mainoksille, niin ettei esiintymislavojen nimiä näkynyt, ja eksyneitäpiti jatkuvasti opastaa harhaan, pahoittelen. Myös haastatteluja ja esiintyjiä tuntuiolevan ihan liikaa, sillä jokaisella vähänkin isommalla kustantajallaoli oma haastatteluständinsä, ja kaikkien puhujien päälle soi jatkuva pimputuspianomyyjän esittelyosastolta.

Ainoa hiljainen tila oli näytteilleasettajienkahvihuone, josta löysin joka evästauolle rauhallisen istumapaikan. Ilman sitä keidasta einoita messuja jaksaisi kukaan esitellä tai rakentaa, vaikka millainen kysyntäolisi. Lisäksi minulla oli messuista selviytymiseen voimabonus puolellani: Papu oli viikonlopun kylässä, kiehnäämässä uutta lämpöä kolhiutuneeseen hellyysvarastooni.

Kilokeiju käynyt kylässä

2011-10-27T20:34:00.002+03:00

Reseptin uusimista varten piti tänääntarkistaa paino ja verenpaine. Lohtusyöminen on tehnyt tehtävänsä: paino on noussutelokuusta kolme kiloa. Periaatteessa arvasin sen, koska vaatteet vähän kiristävät,mutta muuten olen voinut oikein hyvin. Verenpaine on ihanteellinen, vyötärönympäryspysynyt samana, liikun paljon – vain vaa’an lukema on nyt turhan antava, kun se ennestäänkin oli jo reilun puolella.

Toisaalta: Lappeenrannassakyläillessä taputin vatsakumpuani iltapalan jälkeen ja selitin jotain röllykänylläpidon iloista. Jussi pysäytti taputukseni älä sano noin. Oikeesti, sulla olemitään röllykkää. Tämä tosin kapiaiselta, joka on kurssiltaan perustanut satakiloistenkerhon, silti kun se ei ole totta vaan oot just hyvä oli kiltisti sanottu.

Mutta taidan silti suitsiaherkuttelua, ainakin vähäksi aikaa – ei minun kannata ostaa talveksi uusiavaatteita vaivaisen kolmen kilon takia.

Jonkin loppu

2011-10-25T18:59:00.001+03:00

Lähetin äsken tekstiviestin:

No hyvää kuuluu paitsi en viimeksitainnut saada selvästi sanotuksi mitä halusin? en usko että haluan jatkaa tätämeidän tapailua, koska se ei näin etene mihinkään.

Viime viikolla olin liian kiltti,ylipäätään ollut, enkä selvittänyt tärkeitä juttuja. Että vaikkatykkään sinusta, niin ei minua voi pitää tällä lailla. Ja sitä suuremmallasyyllä, koska tykkään, ei tämä käy.

Tästä asiasta en ole kirjoittanuttäällä, vaikka se on ollut käsillä kesästä asti. Ja huomasitteko? Viestissä oli edelleenpieni takaportti, mahdollisuus tulla vastaan, vaikka mitään ei vieläkään kuulu.

Lähetettyäni viestin laitoinpyykkikoneeseen lakanat, joissa Pete viimeksi nukkui, samoin pyyhkeen jota viimeksikäytti. Heitin pois hammasharjan, jota lainasi. Imuroin ja tiskasin. Mitään muitajälkiä ei neljästä kuukaudesta ole jäänyt: pahan mielenkin itkin pois kaksiviikkoa sitten (ja hyvää yritän juuri nyt olla muistelematta).

Eikä siitä sitten sen enempää.

Maisa ja Kaarina

2011-10-23T21:07:00.000+03:00

Pari kuukautta sitten Maidon kanssakäyskenneltiin Citymarketin lakanaosastolla, ja naureskeltiin pöntöillesarjakuvalakanoille. Nää ainakin olisi ihan vihoviimeiset päätettiin Maisa& Kaarina –pyyhkeistä noi on niin noloja.

Seuraavalla viikolla Hanna tuli kylään,ja toi minulle tuliaisiksi Maisa & Kaarina –tyynyliinan. Hanna ihan hehkui,koska oli keksinyt jotain niin osuvaa: hän itse on kuin Kaarina ja minä seMaisa. Tyynyliinassa Kaarina sanoo Maisalle ”Pörrätäänkö?”. Lahjan jälkeen Hannaon ottanut tavakseen aina välillä iskeä minulle silmää ee, pörrätäänkö?

Nyt kävin Lappeenrannassa, ja Hannaoli ostanut minulle yllärilahjaksi Maisa & Kaarina –sukat: vaaleanvihreät, kokoa 39-41 eli vähän liian isot. Lisäksi sukanvarren Maisa-printti on kudottuniin joustamattomaksi ettei sukkia meinaa saada jalkaan. Venytettäessä Maisavenyy pahan näköiseksi, samoin teksti ”Terveydeksi!” (Maisa kohottaa samallasuklaapatukkaa).

Vaan ei auta, Hannan mielestä se onsuloista. Eihän minun tarvitse näitä sukkia töissä käyttää, tai edes yösukkinavielä on toiveita seksielämästä. Käytän niitä vain kun Hanna tulee kylään, jossilloinkaan, mutta silloin sitä kutsutaan Poikkeukseksi tyylissä ystävyydentähden.

Hilloja

2011-10-19T20:52:00.002+03:00

En jaksanut viikonloppuaHelsingissä, joten lähdin äidin ja isän luo Keski-Suomeen. Siellä arkihuoletovat luokkaa kukahan keittäisi omenahillon tänä vuonna tai ikkunat pitäisi pestä, voisikohanjompikumpi tytöistä?

Joten minä keitin hillon, siskopesi ikkunat. Tehtiin me paljon muutakin; ruokaa, koiran trimmausta, uudenrakennuksen ihailua – ja juteltiin. Kaikki nuo pienet arkiasiat ovat niinyksinkertaisia, että jättävät tilaa omien ajatusten pyöriä välissä.

Hillon keittäminen oli parasta.Pilkoin ja keitin monta kattilallista maasta poimittuja ruttuomenia. Purkitin.Laputin. Poltin jälkiä käsiini ja pistin itseäni veitsellä. Samalla selitinitselleni jotain, sanoja ja tekoja, jotka on tehtävä tulevalla viikolla. Hillotuoksui kuin vain omenat voivat: samealta, sokerilta, kirpeältätakapotkulta - vielä tekemättömiltä pannukakuilta ja puuroannoksilta.

Lukiossa luokallani oli poika, jotajostain syystä kutsuttiin Hilloksi. Muuten pitkän matikan puolella vallitsinörttimäinen tapa puhutella kaikkia sukunimeltä, paitsi tätä yhtä. Jos jotain erityistä pojassa oli, niin ehkei henkilökohtainen hygienia ollut aina ihan hallussa, mutta silti, vieläkin joskus mietin ettämiksi juuri Hillo? Kaikista maailman lempinimistä.

Alitajuntaa

2011-10-13T20:01:00.000+03:00

Olen nähnyt viime aikoina eläviä unia.Ja vaikka joku fiktiivinen henkilö (kuka, se on olen unohtanut) sanoikinosuvasti toisten rasittaminen omista unista kertomalla on itsekkäintä mitä onniin kerron nyt kuitenkin.

Uni on jo monena yönä alkanut samallatavalla. Makaan sairaalan sängyssä, hikisenä ja raukeana. Ovesta kurkkaa sisäänEsko Valtaoja, ja osoittaa vatsallani lepäävää vauvaa joo mun se on. Hoitaja kirjoittaajotain lehtiöönsä. Välillä hoitajaa esittää Greg Kinnear.

Sitten jo olen urheilukentällä ilman yleisöä, ja treenaan korkeushyppyä. Pystynvaikka mihin, on elokuu ja kohta tulee ukkonen, mutta äkkiä tajuan että tarinaon kirjoitettu väärällä fontilla ja vaikutelma on täysin väärä, tämä on jonkunmuun tarina, jonkun joka käyttää Times New Romania joten en minä oikeastihyppää näin hyvin.

Uni loppuu myös aina samallatavalla. Joku – viime yönä ala-asteen keittäjä Silpa – puhuu unestani ja sentapahtumista, ja sanoo tämä on paras kirjoittaa ylös ettei sitten jälkeenpäintule sanomisia tai perintää. Otan laskutusmapin työhuoneen hyllystä, ja yritänniitata uneni siihen kiinni.

Sitten herään. Ja vaikka nyt kirjoitantämän ylös, tiedän vähemmälläkin rautalanganväännöllä mitkä asiat eivät ole elämässäniihan tolallaan – tällä hetkellä en vain osaa tehdä niille muuta, muut keinot lukossa ja avain hukassa.

Muutetaan Kontulaan

2011-10-09T19:27:00.001+03:00

Tämä mikään ruokablogi ole, enkä minäravintolakriitikko, mutta kun löytää jotain helmeä, on siitä pakko intoillamyös täällä. Kuten Kontulan ostarin Al Zobeidi: voisin muuttaa Kontulaanvain ollakseni lähempänä sen keittiötä.

Al Zobeidia onkiitelty vähän siellä ja täällä, mutta koska se on itäradan varrella kauempana tavalliseltareitiltä, en ole ennen käynyt. Sitä paitsi ravintoloiden kehuminen on vähänkuin kirjojen kehut: niistä tulee epäluuloiseksi ja pettyy jos oma kokemus eiolekaan niin onnistunut. Al Zobeidin kanssa ei ollut tästä huolta, ruoka oli jumalaista,ja se maistui vielä paremmalta koska paikka oli sellainen odottamaton ja vähän karuostarirafla. Myös palvelu oli parempaa kuin päälle olisi uskonut: olisinhalunnut halata sekä tanakkaa tarjoilijarouvaa että kokkia, joka kävitervehtimässä meitä pöydässä.

Kehuista huolimatta paikka oli sunnuntainailtapäivällä tyhjä. Outo juttu, mutta ainakin meille riitti huomiota, ruokaa ja rakkautta.

Lopuksi olin niin täysi, että silmiäsiristi. Tai ehkä se oli se hölmö hymy, jonka ruoka minulle teki, hymyilinsilmäni sikkaralle. Olen viime aikoina muutenkin lääkinnyt orastavaasyysmasennustani syömällä paremmin, ja kyllä ruokahymykin hymyksi lasketaan,pieneksi iloksi. Vyötäröstä en sitten tiedä.

Varaosa

2011-10-09T10:28:00.003+03:00

Sain vihdoin hankittua ulkoiseenkovalevyyni uuden virtapiuhan, jonka edeltäjä hajosikivuliaasti ennen lomaa. Viime lauantaina poljin varaosaliikkeeseenPohjois-Haagaan vanha murtunut piuha mukanani mallina.

Palvelu oli perusteellista jahidasta, niin verkkaista että minä ja kymmenen muuta asiakasta – kaikkikeski-ikäisiä, isomahaisia miehiä - saimme odotella hyvän tovin. Seisoskelimmehiljaa mitään puhumatta, aurinko paistoi isoista ikkunoista sisään ja tunsinkuinka pyöräilyn nostattama hikipisara valui hitaasti lapaluiden välistä alasselkää. Yritin olla katselematta ympärilleni, sillä joka suunnassa tuntui jokuutelias äijä katsovan takaisin. Testosteronia oli ilmassa kuin rautamaatalouskaupassa, veitselläleikattavaksi ja pullotettavaksi asti.

Ja hyvä niin, sillä sellainen ilmapiirioli hyötyisä avuttomalle naiselle. Kun oli minun vuoroni, näytin tiskillärikkoutunutta virtapiuhaa, pyörittelin silmiäni ja selitin niinsuloisesti kuin osasin, etten mitenkään osaa tehdä tällaiselle mitään. Myyjäkatsoi minua hetken, ja lupasi koota uuden piuhan osista no ei siihen kauaa mene kun mä sen tuolla takahuoneessa.Eikä mennyt.

Kiitos kaikki avusta! Kovalevyä voitaas käyttää, maailma pelastuu.

Ilmeettömyys on uusi musta

2011-10-04T20:36:00.003+03:00

Täydellistä lomaaseurasi syksyinen alakulo. Ei se poista lomalla kerättyjä voimapisteitä,mutta kasvattaa epämääräistä hämärää silmäkulmiin. Voimapisteet saattoivat tosinvajeta siihen kun sovitin ja ostin kahdet rintaliivit tavaratalon mielipuolinumeroalepäiviltä,tuosta noin vain, hermostumatta ja hikoamatta edes yhden kulmienrypistyksenvertaa. Kotona kuitenkin katson niitä liivejä ja huokaan: tunturiin verrattuna pitsialusvaatteetovat lopulta aika vähäpätöinen juttu.

Kun pikaviestinsiskon kanssa gmailissa, en keksi sopivaa loppuhymiötä hei-hei-moin kaveriksi.Lopulta laitan pelkän silmät ja nenän, sillä tuntuu kuin tällä ololla ei olisisuuta väännettäväksi.

Sateessamaleksiminen tuntuu auttavan, vähän, niin hitaasti käveleminen että varmastikastuu. Kastemadot venyvät kolmekymmensenttisiksi. Repussa nyrkkeilyhanskat kostuvatsisäpehmusteisiin asti, mutta mitä väliä, säkin hakkaaminenkin sekin auttaa. Näinpieniin piristeisiin jaksan juuri nyt keskittyä vain yhteen kerrallaan, niihinkinvain imeä enkä yhtään puhaltaa, niin etten ole kenenkään ilopilleri kullanmurutänään.

Tämä on kuva-arvoitus.

Perillä

2011-09-26T21:34:00.020+03:00

Herää, sisko kuiskaa, katso ulos. Nousen nojaamaan sohvan selkää vasten ja ulkona on varhainen aamu. Terassilta kohti tunturia kasvaa käkkyräinen omenapuukoivikko, joiden harmaanviolettien latvojen ylle nousee murtunut ja tummansininen Saana. Puolivälissä rinnettä on pilvenriekale, ja laella lunta kuin sokerikuorrutusta. Toisella sohvalla nukkuvat Ulpu ja Annu, jomman kumman nenä viheltää hiljaa kuin pienen vaun.

Kaisulla on kolme siperianhuskya, jotka on nimetty tunturien mukaan. Huskyillä on harmaa, kapea selkä, susimainen luimu, luisevat jalat ja isot tassut, joiden kynnet rapisevat laattalattialla. Arastelen niitä vähän, varsinkin Mallaa, johtajanarttua, joka on muita tummempi ja jolla on eriväriset silmät. Muiden koirien nukkuessa Malla vain torkkuu, muiden uneksiessa sopulijahdista tai ahkion kiskomisesta Malla tuntuu tietävän että sopuleita on tunturi täysi. Se tietää myös, että joku on sinne lähdössä, sillä olohuoneessa nukkuu kaksi vierasta naista ja eteinen on varusteita täysi.

Olen ajanut yli tuhat kilometriä päästäkseni tähän, ja matka on vasta alussa. Kun tulimme illalla, toi pohjoistuuli räntää tuulilasin täyteen. Pimeässä ei näkynyt mitään kaunista, ei poroa, tuntureita tai ruskaa, valokiiloissa pyöri vain sopuleita päättämättömillä vaelluksillaan.

Ja äkkiä kaikki on tässä: tunturi, taivas, kulkeminen niin kauas että kaukaisinkin kohina on vain kosken ääni. Malla venyttelee ja hymyilee koko naamallaan: sekin ehkä töykkäisi nenänsä kolmanneksi ikkunaan, ellei meille pitäisi näyttää, kuka tässä laumassa sentään vielä osaa käyttäytyä.

Rouskuja

2011-09-18T23:26:00.000+03:00

Viime aikoina moni facebook-tuttu on löytänyt sieniä kuin ihmeitä. Tänään kotimatkalta/meidän pihasta ja sitten on kuva viidestä herkkutatista kuvattuna puhtaalla leivinpaperilla. Tällaiset päivitykset saavat minut äimäksi, sillä en ole ikinä löytänyt sieniä ilman ettei niitä olisi tarkoituksella haettu, enkä herkkutatteja muutenkaan. Päivitykset varmasti kertovat poikkeuksellisen hyvästä sienivuodesta, mutta ehkä myös pedon vaistosta tattien suhteen.

Hetkeni sankarisienestäjänä oli silloin, kun Mauri näytti meille kantarellipaikkansa. Seuraavalla viikolla meni sekin sitten pilalle, kun Marttojen sieniopas oli äidin tarinaan kommentoinut kantarelli on niin yliarvostettu sieni, ihan mitätön maku, sitkeä ja on se niin pienikin. Jos olisin ollut paikalla olisin sanonut että nätti! se on niin nätti! mutta se ei tietysti auta jos joku on päättänyt että kaveri on mitätön ja sitkeä.

Minä olenkin tällainen rouskuihminen sitten. Nyt niitä on kaikkialla, eikä metsässä voi kävellä niihin osumatta. Ja kun tarkemmin ajattelee, on rouskujen aromi oikeastaan sellainen arkisen hieno, syksyn ja metsän turvallinen maku.

Lisäksi jokaisessa itse poimitussa sienessä maistuu retken muisto ja metsässä tarpomisen ilo. Jos herkkutatit löytyvät kotimatkalta, ei niiden eteen ole varmaankaan kävelty smaragdisammalella, minkä kokemuksen muisto tekee kaikesta paljon parempaa, sienistä ja kivikaduista astella.

Missä leivinpaperi?

Piiat

2011-09-14T15:03:00.002+03:00

Kathryn Stockettiin Piiat on tehnyt itseään tykö bestseller-hyllystäjo pitkään. Ja sitten kun lainasin sen, kirja olikin paljon parempi kuinluulin. Kannen perusteella olisin veikannut sen olevan jotain aikuisten naistenneiti etsivää tai himoshoppaajaa, mutta ehei: Piiat oli kuin jatkoa AliceWalkerin klassikolle Häivähdys purppuraa, sijoitettuna 1960-luvulle ja riisuttunapahimmasta väkivallasta ja insestistä.

Muistaako kukaan enää Walkerin kirjaa? Se on supervahva teos,mustaa tekstiä orjuudesta ja naisesta, joka oli ihan kuraa kaikkien jaloissa,kunnes jostain kasvoi voiman ja rakkauden nuppu. Stockettin Piiat tuo saman teemanoman muistimme reunalle, aikaan jolloin kodeissa on jo televisiot ja kaupoissahankausjauhetta pahimpiin tahroihin. Yhteiskunta on melkein sama kuin omamme,ja sen kylpyhuoneita siivoavat mustat naiset. Piiat eroaa Häivähdyksestä purppuraa nostamallayhdeksi kertojista valkoisen naisen, jonkun joka ylittää rajan, näkee molemmatpuolet, ja kirjoittaa niistä vaikka pelkää kaikkien puolesta.

O oli nähnyt Piiat myös elokuvana Espoo Cinéssä. Etsinleffan trailerin,joka tuntui samalla lailla huijaukselta kuin kirjan kansi – liian kevyeltäsisällön pelkoja, väsymystä, rohkeutta ja toiveikkuutta kuvaamaan. Mutta ehkätrailerikin on vain korea kansi, ja elokuva yllättää hyvin epäluuloinen ehkä.

Kotivahinkoja

2011-09-08T08:56:00.003+03:00

Kiipesin illalla tuolille ottaakseni ylähyllyltä puhtaita käsipyyhkeitä.Kurkotin vähän kauemmas, sinne taakse, missä on pino niitä nätimpiä. Horjahdin,korjasin, mutta kaaduin silti. Vasen jalka tömähti lattiaan kovalevyn töpselinkohdalle, sattui – voi miten se sattui, mutta jotenkin yritin silti pitää nepyyhkeet kädessä.

Kun istuin alas, huomasin että päälle tallotusta töpselistä puuttuitoinen piikeistä. Se oli katkennut jalan sisään, pikkuvarpaan viereiseennimettömään, koko pituudelta varvasluun ohi. Vedin piikin ulos, jolloin varpaaseenjäi siisti, paksun sukkapuikon kokoinen reikä.

Enemmän silti harmitti se töpseli, joka on ulkoisenkovalevyn virtajohdon tärkeä pää. Kovalevyä ei nyt saa käyntiin, ja siellä onkaikki: musiikki, kuvat, tekstit. Siellä on jopa pieni pitkään koskematon hahmotelmalopputyöstäni, mutta nyt jäi valmistuminenkin sitten. Pienellä googlettamisellanäyttää siltä, että minun pitää ehkä ostaa kokonaan uusi kovalevy, että saisinvirtajohdon. Tai sitten pitää opetella vaihtamaan adapteriosa niin varmaan.

Tänään sitten jalkaankin sattuu jo enemmän, nilkutan, muttaonpahan sentään puhtaat käsipyyhkeet – ne nätimmät.

Lähdöstä maaliin, vol 2

2011-09-05T11:53:00.000+03:00

Minulla ei ole oikein ketään kenen kanssa jutella juoksemisesta, joten vaikka eilen kirjoitin puolimaratonista, jatkan siitä vielä. Tässä mielessä blogi on parempi kuin mikään kaveri: vaikka se ei mistään mitään ymmärrä, ei se silti kommentoi kummastuneesti tai ala selvästi ajatella omiaan, kun minä vielä puhun.

Olen tässä miettinyt juomapullovyön hankkimista. Ne ovat kieltämättä tyhmän näköisiä, mutta juominen helpottaa oloa selvästi, kun matka on pitkä. Tämän kesän lenkit ovat olleet pisimmillään kahden ja puolen tunnin juoksuja, ja niiden jälkeen olen ollut aika huonona. Ruoka ei pysy sisällä, värisyttää ja viluttaa, huimaa ja päätä särkee. En myöskään jaksa juosta loppuun asti hyvin, ja alan epäillä onko koko touhussa mitään järkeä. Nyt puolikkaalla jaksoin, koska join desin-pari muutaman kilometrin välein. Luin jostain että kaikilla yli tunnin lenkeillä olisi hyvä olla juomista mukana, ja jos tämä suositus pätee, olen kohdellut kehoani noilla pitkillä aika huonosti.

Välillä haaveilen kokonaisesta maratonista, mutta pelkään, ettei kärsivällisyyteni riittäisi niin pitkään lönköttelyyn. Harjoitteluun se saattaisi riittää, mutta kuten sisko sanoi ajattele niitä jotka juoksee neljä tuntia, mitä kaikkea ne ehtii miettiä sen aikana. Niinpä. Minulle kaksi tuntiakin alkaa olla jo turhautumisraja, haluaisin lopettaa, tehdä jotain muuta, ei enää viitsisi sitä yhtä ja samaa.

Finlandian kaltaisissa juoksutapahtumissa kannattaisi osallistujia muistuttaa edes jonkinlaisista alkeellisista liikennesäännöistä juoksuväylällä. Olisi hyvä jos nopeammin juoksevat pääsisivät vasemmalta ohi, ja ylipäätään juoksijat pyrkisivät ryhmittymään oikealle. Jänöjussimainen ohittelu aiheuttaa vaaratilanteita lähinnä ensimmäisillä kilometreillä, joiden jälkeen jono tasoittuu harvahampaisemmaksi. Mutta: tästähän voin laittaa palautetta!

Minun osallistumiseni puolimaratonille on jotenkin aika tavallista ja keskivertoa verrattuna sankarijuoksijoihin. Sellaisiin, jotka juoksevat vaikka kunto ei ihan riittäisi, tai nilkuttavat maaliin, vaikka kaatuivat. Niihin, jotka osallistuvat ensimmäisen kerran, vaikka pelkäävät. Niihin, jotka juostessaan kannustavat muita. Sankarijuoksijoita ovat myös hassuihin asuihin pukeutuvat, koska juoksumukavuus varmasti kärsii, mutta muita Batmanin tai Hämähäkkimiehen ohittaminen hymyilyttää väkisinkin.

Toivon että jaksan juosta vielä monta vuotta. Ja sitten kun en enää jaksa, haluaisin mennä järjestämään tällaisia tapahtumia, että joskus saatu hyvä mieli monistuisi eteenpäin.

Lähdöstä maaliin

2011-09-04T21:38:00.007+03:00

Tämän kesän liikuntani on ollut lähinnä kevyttä työmatkapyöräilyä ja kerran viikossa pitkä juoksulenkki. Silti puolimaratonin aika oli ihan kohtuullinen, 2.03. Kaverini isä – keski-ikäinen trikoohousu jonka tapaan kerran vuodessa Finlandia-maratonilla – sanoi että treenaaminen on lahjattomille, siitä tällaiset yllätyshyvät tulokset tulee. Hmm, enpä tiedä. Toki peruskuntoni on hyvä, mutta sen päälle minua auttoi moni asia.

Ensin juoksin aika reippaasti, ja ohitin ison ryhmän jotain punapaitaisia kuntopiiriläisiä. Sitten hyydyin ja hidastin, ja kuntopiiri meni ohi. Viimeisten viiden kilometrin aikana kiristin tahtia uudestaan, saavutin, ja lopulta olin maalissa ennen mittatikkuryhmääni.

Musiikki vaikutti varmasti paljon. Minulla oli soittimessa juoksubiisikansio, johon olin koonnut arkistojen aarteita ja uusia tossunvipatuslöytöjä monen vuoden ajalta. Ihania yllätyksiä sikin sokin, ja kun matka tuntui pahimmalta, musiikki tahditti jalkoja. Maalisuoralle listalta osui Tinakenkätyttö: alkutahtien kohdalla kiristin viimeisen mäen ylös, ja maalissa nauroin jo sitä kertosäkeen Ei, en sitä salaa - näillä teillä loppuun palaa. Tulin maaliin niin lujaa että ensimmäisen kerran ikinä kuuluttaja poimi mikkiin nimeni ja tuloaikani.

Suurin kiitos on kuitenkin kannustuksen. Tänä vuonna äidinkin piti, ja sedän ja isänkin ehkä, mutta sitten kaikki peruivat ja jäljelle jäi vain sisko. Ajattelin että hyvä vaan, aika venyy varmaan niin pitkäksi ettei siinä ole paljoa kannustamista, mutta siinä väsyneimmässä kohdassa, jossa sisko huusi hyvin menee jaksa jaksa tajusin ettei suoritusajalla ole kannustuksen kanssa mitään tekemistä, vaan sillä että se lahjoittaa voimia jostain paljon reisilihaksia tärkeämmästä.

Järjestäjille myös arvostava kumarrus: totta kai urheilujuhla itsessäänkin oli vauhtia siivittävä kokemus – parin viikon päästä tästä taas kinutaan palautetta, ja mielelläni sitä kyllä annan. Nähdään ensi vuonna!

Lastuja

2011-08-30T08:41:00.005+03:00

Sain lipun Peter von Baghin dokumenttielokuvan Lastuja – taiteilijasuvun vuosisata juhlaennakkonäytökseen. Menin tietysti, koska olen aikoinaan istunut peffani puuduksiin Petterin kursseilla, ja Juhani Ahon tarina muutenkin kiinnosti.

Lastuja kertoo pääosin Juhani Ahosta, mutta myös kirjailijan pojista Heikki Ahosta ja Björn Soldanista, sekä lopulta vähän myös Heikin tyttärestä, valokuvaaja Claire Ahosta. Kirjailija Ahosta ei ole jäänyt jäljelle liikkuvaa kuvaa, toisin kuin Venny Soldan-Brofeltista tai filmiveljeksistä Heikistä ja Björnistä. Elokuvan päähahmo Juhani kerrotaan esiin tekstien, valokuvien sekä Vennyn maalausten ja luonnosten kautta.

Aihe oli hyvä, ja Suomen taidehistoria kiinnostaa minua aina, mutta jotain unettavaa von Baghin filmeissä on. Ehkä se on se ylirauhallinen kertojanääni, hidastetut kuvat tai sakenevat ajatustauot, mutta muistan haukotelleeni myös Sinisessä laulussa melkein joka jaksossa. Eikä siinä mitään, elokuva-analyysin luennoilla von Bagh itsekin tapasi nukkua leffojen aikana, kun meidän opiskelijoiden piti kirjoittaa analyysejä kynät sauhuten. Silti, tietenkin, tällekin tarinalle on tilauksensa: Juhani Ahon syntymästä tulee tänä vuonna 150 vuotta, joten 2011 on Ahon juhlavuosi elokuvineen kaikkineen.

Luulen että äiti pitäisi Lastuista.

Vali-vali

2011-08-28T21:06:00.005+03:00

Ensimmäinen viikko loman jälkeen töissä tuntui tosi raskaalta. Moni asia yksistään on ollut työläs, mutta niiden yhteisumma on ollut se, joka lopullisesti rakensi kivireen. Niin kuin kimpullinen syitä, joista tuli nuokkuvia kukkia, koska olen koko ajan illalla-aamulla väsynyt.

Ei se yksistään töiden vika ole. On siinä muutakin, mutta ne on niitä, joita ei ehdi miettiä, kun tällä viikolla oli vain yksi vapaapäivä.

Samalla jo alkaa oma valittava äänensävy ärsyttää, ja tekee mieli äyskiä itsensä pirteämmäksi, edes hetkeksi, koska kukaan muukaan ei sitä ole tässä tekemässä. Kokoa itsesi! Seuraava loma on kohta! Viikon päästä sulla on kokonainen viikonloppu! Eikä pienet lokinpaskomat haittaa!

Viikon päästä on se puolimaraton. Juoksin aamulla kaksi ja puoli tuntia, minkä seurauksena nilkutan nyt illalla. Ota kalanmaksaöljyä! Venyttele! Kyllä sen puolikkaan voi vaikka kävellä, jos siltä tuntuu!

Kiitos aliminä, mutta aina välillä haluaisin vähän rypeä itsesäälissä, että ihan itse tajuaisin, miten turhamaista se on.

Kantarelleja

2011-08-19T11:29:00.003+03:00

Äidin kanssa tavattiin naapurin Mauri metsässä. Meillä oli ämpärit puolillaan tatteja ja haperoita, Mauri oli etsimässä vanhalle omenapuulle tukikeppejä.

Kun esittelimme saalista, Mauri - sienestysmestari - alkoi käydä sitä läpi, ja heitti melkein puolet pois ei kuulkaa kannata, ei nää oo niin hyviä. Kun katsoimme toisiamme vähän huuli väpättäen, Mauri mietti hetken, ja päätti no mä voisin kyllä näyttää teille mun kantarellipaikan, kun se on tässä niin lähellä.

Sitä kantarellipaikkaa on yritetty urkkia vuosikaudet, turhaan, sillä sienestyssalaisuudet ovat siellä päin isoja salaisuuksia. En tiedä mikä Maurin pään nyt pehmensi, avuttomat ilmeemme vai – kuten omien sanojensa mukaan – oon saanut jo yhden kantarellikastikkeen omasta pihasta ja tänä vuonna niitä tulee niin paljon. Joka tapauksessa Mauri herrasmiesmäisesti piteli piikkilankoja ja risuja pois tietä, kun könysimme syvemmälle metsään.

Paikka on naapurin Joukon vanha laidun. Jouko ei itse välitä sienistä, mutta on sitä lajia naapuri, joka ei välttämättä soisi omilla maillaan edes marjastusta. Siksi yritimme mennä hiljaa ja puhuimme kuiskien, mikä muutenkin sopi aarteenetsintään.

Ja niitä oli maa täynnä, kultaisia pieniä kolikoita. Osa oli vähän liian pieniä poimittaviksi, joten äidin pitää mennä myöhemmin takaisin. Paikka on aika epätyypillinen, sillä olen luullut että kantarellit kasvavat koivujen lähellä, ruohon seassa piilossa – tämä alue oli neulasmattoa vanhojen kuusten välissä. Silti niitä oli niin paljon, ettei sieniä tarvinnut edes etsiä, vaan ne saattoi poimia kuin tarjottimelta.

Kun Sinikka on kerran kastellut mun kurpitsantaimiakin. Tästä hyvästä äiti saa kyllä kastella vaikka koko Maurin laajan puutarhan pari kertaa, ja jättää hillopurkin vielä erikseen kiitokseksi.

Kohti puolikasta

2011-08-17T09:14:00.003+03:00

Sunnuntaina laskin (väärin), että Finlandia-maratoniin on vain kaksi viikkoa. Mihin kesä on mennyt? Olen juossut paljon vähemmän kuin aikaisemmille puolimaratoneille lämmitellessäni, ja nyt kun on ollut loma, en senkään vertaa.

Ajattelin että testaan: jos jaksan 19 km, menee se puolikaskin. Joten matkaan! Viimeisillä parilla kilometrillä askel ei ollut enää kovin joustava, mutta silti, menihän se. Aikaa tuhrautui 1.53, vaan siitä viis: näin vähällä treenaamisella taitaa olla parempi keskittyä matkasta nauttimiseen, ei suoritusaikaan.

Olin niin intoa täynnä, että loppukiihdytystä todistanut isäni ilmoitti minut saman tien puolikkaalle ja maksoi maksunkin. Eli nyt en enää peru, oli epäilyksiä tai ei.

Ja sitten tajusin että daa! Siihenhän on kolme viikkoa, ei kaksi, joten ehdin kirmaamaan pari pitkää vielä ennen syyskuun alkua.

Ukkospilvessä

2011-08-15T19:59:00.006+03:00

Bussissa matkalla Keski-Suomeen minulla oli mukana kassi, jossa äidille kumisaappaat ja kaksi ruukkua rosmariinia. Yrtit oli oikeastaan tarkoitettu hillon mausteeksi, mutta ennakoin vähän: tuollaisten vehreiden ruukkujen nuuhkiminen auttaa matkapahoinvointiin, jota tulee jos bussi on kuuma tai täysi – mitä se tällä kertaa ei onneksi ollut.

Hartolan kohdalla ajoimme myrskyrintamaan, joka veti meidät vanassaan Joutsaan asti. Salamat löivät ihan viereen, ja jyrinä oli koko ajan päällä. Kuski taisi pelätä ukkosta, sillä jokaisen tärskähdyksen jälkeen linja-auto nytkähti ja mies huusi Läheltä piti! Kohta osuu! tai suosikkini Ja taas meni vierestä! Ehkä minun olisi pitänyt viedä toinen rosmariini eteen? levittämään viileää havuntuoksua pahimpiin säikäyksiin.

Maisema ikkunasta oli kuin ison, räpsähdyksillä valaistun pesukoneen luukusta. Sade huuhtoi hämäriä puita ja peltoja, pyöritti ikkunaan ja tiehen puroja. Laitumella oli hevosia: ne laukkasivat jyrinää pakoon, säpsivät ja vaihtoivat lennosta takapotkun kautta suuntaa. Samalla puolella tietä oli myös lehmiä, jotka viis veisasivat ukkosesta - ne vain söivät ja kahlasivat utareet keinuen syvemmälle märkään ruohoon, vaikka taivas valui vetenä päälle.

Meillä oli ennen tuollaisia. Sateen jälkeen lehmien selkäkarva on kylmä ja märkä, mutta alta niin lämmin, että pian kyljet höyryävät. Ja sitten lehmä nostaa kaulansa suoraksi ja huokaisee pitkän, surullisen huokauksen, jonka sointi on syvä ja matala niinkuin vain isolla eläimellä on.

Mutta kun nämä lehmät hönkäisivät sateen päättyneeksi, olin minä rosmariineineni jo kaukana rintaman toisella puolella.

Mammuttikirja vampyyreistä

2011-08-07T13:46:00.004+03:00

Sain siskolta joululahjaksi tiiliskivipokkarin The Mammoth Book of Vampires, vähän virnuillen, sillä sisko ei ymmärrä höyrähtämistäni kauhukirjallisuuteen. Olen lueskellut novellikokoelmaa pienissä erissä, muiden kirjojen väleissä maaliskuulta eiliseen asti.

Kokoelman on toimittanut Stephen Jones, ja se sisältää 35 keskenään erilaista vampyyrinovellia mm. Clive Barkerilta, Robert Blochilta, Neil Gaimanilta ja Nancy Holderilta. Valtaosa kirjailijoista oli minulle ennestään tuntemattomia, mikä ei haitannut, sillä Jones oli kirjoittanut jokaisesta pienen esittelyn novellien alkuun.

Tarinat olivat lyhyitä, pitkiä, kesyjä, pelottavia – osa jopa pelottavia koska niin puuduttavia. Joskus vampyyrejä käsiteltiin modernisti, välillä hyvinkin perinteisesti. Lukiessani Les Danielsin Yellow Fogia, näin yöllä niin elävää unta, että piti herätä sulkemaan ikkuna, ettei kukaan kiipeäsi seinää pitkin sisään. Samoin Kim Newmanin Andy Warhol´s Dracula oli kiinnostava tosielämän cameohahmoineen.

Silti yli kuudensadan sivun kokoelmasta kaksi novellia nousi minulle yli muiden: Michael Marshall Smithin A Place to Stay sekä Tanith Leen Red as Blood. Kumpikaan ei ollut kauhutarinana eikoisen pelottava, mutta novelleina ryhmässään niin hyviä, että aloin jo pohtia, kenelle ne pitäisi suositella suomennettavaksi. Oma kielitaitoni riittää kyllä laadun tunnistamiseen, mutta tuskin kääntämiseen.

A Place to Stay kertoo it-suunnittelijasta, joka konferenssissa New Orleansissa ajautuu juopottelemaan hämäriin kortteleihin. Red as blood sen sijaan on satu, uudelleen kirjoitettu versio Lumikista. Google paljasti, että Tanith Lee on kirjoittanut enemmänkin Grimmin satuja uusiksi – se kokoelma olisi mukava lukea joskus.

Näitä kahta novellia suosittelisin kenelle vain, mutta ehkä ensimmäisenä siskolle: näin hyvät tekstit voisivat toimia liukastettuna väylänä kevyeen kauhukirjallisuuteen, jota valitettavan usein muuten joutuu lukemaan aiheen, ei niinkään tekstin laadun innoittamana.

Melkein

2011-08-04T15:19:00.005+03:00

Huomenna alkaa kahden viikon loma. Olen tällä viikolla tehnyt joka päivä tunnin-pari ylitöitä saadakseni pöydän tyhjäksi ja delegoidakseni kaikki loma-aikani nakit muille. Siellä on aika kivojakin, kuten Aira Samulinille soittaminen – jonkun muun pitää se nyt tehdä multa voi kertoa terkkuja.

Kyllä tämä muuten menisi, mutta kun lisätehtäviä tulee sähköpostiin silti koko ajan enemmän kuin ehdin tehdä Täällä huono mokkula, mutta voitko tehdä: ja sitten kymmenen kohdan lista. Hermostuin ensin että hiki nousi niskaan, jonka jälkeen vastasin kuin ylikiltti kympin tyttö ainakin Nythän on aika kiire mutta tässä nämä – ja ranskalaisilla viivoilla kymmenen suoritettua kohtaa takaisin.

Sinua kohdellaan niin kuin annat itseäsi kohdella. Ja koska olen kultakimpale, ei tämän pitäisi mennä näin. Voiko tästä oppia kahdessa viikossa eroon? Sitä paitsi on niin kuuma, ja hyvännäköisiä miehiä, että keskittyminen häiriintyy.

Tyyppejä täällä

2011-07-27T10:34:00.012+03:00

1 : Metron vaunuun oli joku oksentanut, ja se oli juuri siivottu, märkä mopinjälki haisi edelleen yrjölle. Kaikki vaunussa pakkautuivat toiseen päähän, eikä kukaan mennyt viereisiin looseihin, paitsi minä ja aasialainen nainen, kun ei ajoissa huomattu eikä sitten jaksettu nousta. Tai oikeastaan nainen kaivoi laukusta pienen kirkkaan pullon ja nuuhkaisi sitä; kun katsoin tarkasti, hän kysyi haluatko? otin pullon, sen kyljessä oli sinisen kukan kuva, kallistin tipan sormelle ja vein nenän alle. Valo, se voi polttaa nainen sanoi, mutta ainakaan oksennus ei enää haissut vaan joku yrtti, kukka ja mentholi.

Sisko lähettää tätä Vietnamista. Hyvää tavalaa! Jos päänsälky. Tai flunssa. Ei saa Suomesta. Vaalea aine hyvä, vihleä ei niin niin hyvä. Huomenna alkaa loma! Neljä päivää, ei saanut lippua Laitilaan. Ei kaukana, mutten saanut lippua! Ajattele! Siellä sukulaisen häät. Ei jaksaisi bussiin, kun on kuuma. Nyt jään pois, asun ihan lähellä. Hyvää jatkoa! Telve!

2 : Kirjasto kympin mies, joka pyytää minua jatkuvasti kahville. Jokin miehessä antaa olettaa etten ole ainoa kahvikutsujen kohde, mutta vähän se kyllä häiritsee, tykkään muuten siitä kirjastosta, palveluista ja yhdestä virkailijasta paljon. Eilen vastasin oot jo pyytäny enkä oo mieltäni muuttanu mutta kaveri vain väitti takaisin mut jos mä tarjoon jotain kahvin kanssa. En lähde. Pidä tunkkisi, ja syö itse pullasi.

Auts, mutta ei se mitään

2011-07-25T21:04:00.005+03:00

Niin cityihminen olen tänä kesänä ollut, että vasta viime lauantaina sain ensimmäisen kerran tuta hyttysenpistoja. Ne ovat vieläkin kipeitä, turvoksissa, violetteja ja valkoisia lisänännejä reisissä ja selässä, jonne en ensimmäisellä myrkytyskerralla älynnyt suihkuttaa hyttyskarkotetta, kun en muistanut että pisto tulee myös vaatteiden läpi. Hyttyspaukurat ovat paljon kipeämpiä kuin sääri, johon osui joku terävä reuna, kun näyttävästi kompastuin veneessä saadakseni heitettyä mato-onkea kauemmaksi. Veneessä ei saisi seistä, mutta kun kaksi ahventa ja lahna.

En silti toivoisi näitä pieniä vaivoja pois, sillä en halua muuttaa lauantaista mitään, en edes tätä. Maito täytti kolmekymmentä, ja ne olivat Synttärit kuin valmiiksi kullatussa muistossa - suunnitellut, spontaanit, Sipoon saaristo valoa ja ystäviä läikkyen.

Ja yöllä poltettiin synttärikokko, jonka hiipuessa laulettiin pelkkiä kertosäkeitä, koska kukaan ei muistanut kokonaisia säkeistöjä.

Poliittista historiaa

2011-07-17T20:52:00.003+03:00

Äiti oli löytänyt lapsuudenkotinsa vintiltä isotätinsä pahvisen käsilaukun, joka oli sullottu täyteen kirjeitä ja muuta kiinnostavan näköistä paperia. Äiti lainasi laukun, ja luki ja setvi paperit kotimatkalla.

Suurin osa sisällöstä oli postikortteja eri sotilailta, joille äidin vanhapiikatädit olivat sodan aikaan kirjoitelleet. Tsih! Sotaposti oli ehkä vähän kuin nykyajan nettitreffit, kysyntää tyttöjen kirjeille riitti, ja ainakin minä olisin lohduksi kirjoitellut vaikka naapurin koiralle, jos ei romanttisempaa kohdetta olisi löytynyt.

Ihan laukun pohjalle oli rutistettu isosetä Severin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsenkirja helmikuulta 1917. Vaimo on paperin varmaankin käsilaukkuun laittanut, mutta edes Severin oma veli ei ollut tiennyt jäsenyydestä, kun äiti oli teini-ikäisenä kysellyt kylän punaisista. Ei täällä ketään ollut, isosedän veli oli sanonut, niin paitsi se yksi värväri – jonka nimi löytyy allekirjoittajana Severin paperista.

Varsinkin isän puolelta suku on niin keskustalaista ettei syvemmälle pääse, äidin puolelta sitä samaa mutta vähemmällä painotuksella. Ja nyt: yksi punainen lammas! Diversiteettiä! Mikä tekee minut iloiseksi, vaikka samalla vähän säälittää se Severi, ettei edes veljelleen kertonut.

Tuhoisa askel

2011-07-13T16:28:00.006+03:00

Ensin menivät rikki Saksasta ostetut leopardikiilasandaalit, tanssiessa, kun O pyöritti niin villisti. Sitten vanhat mutta rakkaat narusandaalit levisivät kesken askeleen Suomenlinnassa. Viimeiseksi alkukesästä ostetut nahkaballerinat puhkesivat rikki reiälle kantapäästä.

Olivatko kengät ennen kestävämpiä? Ja suutarit luottavaisempia? Olen nimittäin esitellyt kaikki rikotut kengät suutarille, joka vain levittelee käsiään ” jos nää olisi alkupaloissaan niin sitten olisin voinut korjata” ”kuule tää tulisi sulle niin kalliiksi ettei kannata” ”jos mä korjaan tän niin se ei varmana kestä kauaa”. Vai onko minulla erityisen tuhoava kävelytyyli?

Haluaisin korjauttaa kenkiä, vaikka se onkin aika kallista, usein kalliimpaa kuin kengät alun perin. Mutta kun! kengät on melkein aina ladattu täyteen ruusuisia muistoja, varsinkin kesäkengät, jotka eivät hajotessaan ole yleensä edes kuluneen näköiset niin kuin jotkut talvilenkkarit jotka kestävät kiusallaankin ikuisesti. Sellaiset kengät ansaitsisivat tulla korjatuksi, mutta minkä minä voin jos aikuinen mies levittelee käsiään silkkiretalessandaalieni edessä ei tälle voi enää mitään?

Vai pitääkö minun alkaa käyttää järkevämpiä kenkiä?

Ystävänpäiviä

2011-07-10T18:11:00.003+03:00

O oli linkittänyt aamulla fb-seinälleni pätkän Hava Nagilaa Laila Kinnusen esittämänä. Samalla kun Lailan laulu pyöri yritin selittää siskolle mihin tämä liittyi, siihen kun illalla multa lensi lasi ja O alkoi laulaa tätä biisiä ja ne otti Marden ja Pantsun kanssa olkapäistä kiinni ja hytkivät ja potkivat rivissä Maidon telkkarin edessä, ja lauloivat kovempaa kuin tangomarkkinat.

Niin, siihen se liittyi. Johon sisko kohta noi sun kaverit vaikuttaa tosi hyviltä tyypeiltä.

Niinpä. Siksihän minä niiden kanssa usein olenkin. Sisko myös on kullanmuru, mutta vaikka kuinka haluaisin tanssia juutalaisia tansseja Jyväskylässä Papu kolmantena rivissä, ei se vain onnistu.

Melkein jo itseäkin ärsyttää, kun olen niin hellällä ja rakentavalla tuulella koko maailmaa kohtaan. Mutta kun olen!

Kesätöitä

2011-07-08T09:57:00.004+03:00

Tulin tänään töihin vahingossa kolme tuntia liian aikaisin. Olen mennyt kesäpäivissä vähän sekaisin, eikä minulla ole kuin yksi päivä viikossa jolloin tulen myöhemmin töihin. Lisäksi juoksin pitkän hellelenkin illalla, joten ehkä päässä kupli. Sen päälle sisko ja Papu tulivat, ja oli niin paljon juteltavaa.

Täällä sitä kuitenkin ollaan, päivystämässä sitä kuinka talon varjo pienenee nurmikolla ja linnut sirkuttavat toisiaan hulluuteen. Hyvä että olen, muuten ei olisi ketään ja täällä on käynyt jo kaksi huoltomiestä ovikellolla. Lisäksi, rehellisyyden nimissä, olen lusmuillut tällä viikolla niin paljon etten olisi arvannutkaan kehtaavani, joten ehkä yksi aikaisempi aamu kuittaa velkoja.

Yöllä heräsin siihen, kun Papu hiipi kohti kylkeä pitkin. Hämärässä se oli musta ja hyvin kissamainen, tuijotti minua tiukasti välkkyvillä silmillä ja selvästi vahti hengitystäni. Säikähdin, en muistanut mikä ja miksi se oli siinä, mutta sitten käänsin kylkeä anna olla vaanimatta siinä.

Välillä kaikki on jotenkin mitensennytsanoisi kevyellä ja monimutkaisella tavalla hyvin, ettei arvaisi että seuraavana päivänä voi olla taas ihan väärin.

Lukupiiri

2011-07-05T09:33:00.006+03:00

Yhdessä kaveripiirini lonkerossa yskähtelee käyntiin lukupiiri. Sanon yskähtelee, sillä esimerkiksi ensimmäiselle kerralle valitun Hannu Raittilan Canal Granden olin lukenut vain minä, muut eivät joko olleet yrittäneetkään tai sitten jättäneet kymmenen sivun jälkeen kesken – en jaksa, en ymmärrä. Silloin olin vähän pettynyt, tuli niuho olo koska minusta kirjaa pitäisi edes yrittää lukupiiriä varten vai mikä piiri se muuten on, mitä imagopisteitä tästä muka ilman kirjoja saa.

Toisella kerralla valittiin yksittäisen kirjan sijaan teema, itsemurha, jonka tiimoilta sai lukea mitä itse halusi. Nyt saldo oli parempi: vain yksi oli jättänyt kokonaan mitään lukematta, mutta osallistui kyllä keskusteluun. Ja puhe oli hyvää – en usko koskaan pohtineeni noin tarkkaan itsemurhaa ilmiönä. Jokainen tunsi jonkun, tietenkin, itsemurhaaminen taitaa Pohjoismaissa olla aika tavallista, mutta monen tutuntutun kohdalla sekä tekotapa että tilanteeseen ajaneet motiivit oli tarkkaan hyssytelty piiloon.

Lukupiirissä oli luettu kirjat Veronika päättää kuolla, Loppuunkäsitelty, Muleum ja Virgin suicides. Kaikki ne käsittelevät nuorten naisten itsemurhia, mitkä tilastollisesti ovat paljon harvinaisempia kuin miesten itsemurhat. Ehkä nuorista naisista on kirjoitettu enemmän - toisaalta valinnat kertovat myös meistä lukijoista.

Seuraavan kerran teema on suomalainen elämäkerta.

Kuuma nousee päähän

2011-07-01T11:52:00.003+03:00

Kävin aamulla juoksemassa. Tuntui aika tahmealta, mutta ajattelin että se johtuu vain viikon juoksutauosta. Mutta ei se ollutkaan se, vaan lämpö: kun olin takaisin kotona ja kello puoli kahdeksan, oli mittarissa jo 25 astetta. Varjossa. Suihkun jälkeen hikoilin kuin kylmä olutpullo, pitkään, vartalon rasvaaminen täyttä ajanhukkaa. Huimasi.

Helle tekee ihmisistä ihan pönttöjä. Iltayhdeksältä Helsinginkadun jalkakäytävät olivat vielä täynnä väkeä. Makuullaan, kesävaatteissa seinään nojaten, asvaltilla pussikaljalla. Konservatiivi minussa väittää että pussikalja kuuluu puistoon juotavaksi, mutta mistä minä mitään tiedän - ehkä puistot olivat jo täynnä? Aamulla ne kaikki olivat kuitenkin jo valuneet viemäriin päätään pitelemään.

Saksa on piip maa

2011-06-24T14:59:00.003+03:00

Ensin kaikki se hyvä: häät linnanraunioilla, kesäsade ja aurinko sen jälkeen, Ferdinand joka otti minua kädestä häävalssin aikana, kuohuviini, olut, päiväunet, pitkät illat ja aikaiset aamut.

Mutta sitten: mikä Saksaa vaivaa? Joka paikkaan ajetaan autolla, kaikki pakataan moneen kertaan muoviin eikä juuri mitään kierrätetä. Salaatteja viljellään autobahnojen reunoilla hehtaarikaupalla, mutta lautasella ne eivät kyllä näy. Kasvissyöjän Saksa on juustoa-juustoa-juustoa ja kirjaimellisesti, paska maa, sillä vielä eilenkin junassa vatsaa kouristi niin kipeästi etten tiennyt vessaan juostessani pitääkö pyttyä kohti kyykätä vai kumartaa. Typerät knyydelit.

Toisen aamun lenkillä hölkkäsin pienelle vuorelle tai kukkulalle, enkä koskaan ole kiivennyt niin roskaista ulkoilureittiä. Kertakäyttöastioita, kondomeja, sukkia ja muuta ryönää oli valunut edellisyön sateessa alas rinnettä sen alahelmoille, jotka meinasivat lannistaa hyvän aamuvireen.

Mutta silti, niissä häissä samana iltana, maha ei vielä ollut kipeä eikä väsy painanut, itsekin olisin taatusti tanssinut itseni kanssa.

Kesäloma, ensimmäinen pätkä

2011-06-16T14:55:00.005+03:00

Joskus puolitoista kuukautta sitten latasin matkakorttiin aikaa loman alkuun asti. Toissapäivänä se yllättäen näytti bussin kortinlukijalla yhtäaikaa keltaista ja vihreää valoa nytkö jo mitä häh.

Tämä loma on melko lyhyt ja täynnä liikettä Saksaan, Lappeenrantaan ja Tukholmaan. Toinen vapaa jakso on elokuussa, eikä sinne sitten niin paljon suunnitelmia olekaan.

Olin ajatellut käveleväni hääkengät sisään sitten-kun-on-aikaa. Nyt aikaa ei enää olekaan, ja kengät ovat edelleen puoli kokoa liian pienet. Nätit ne kyllä ovat, niin että kun kävin äsken nilkuttamassa niillä kaupungilla, lähti kaksi eri pappaa perääni huulta heittämään. Sääret ovat kuulemma aika muskeliset, mutta käynti nätti – hymyilin takaisin kuin sitruuna suussa.

Mutta pärjään, jos ei tarvitse kävellä pitkiä matkoja. Ja minulla on tosi nätti mekko, ja sen kanssa kevyt kesämieli. Enkä yhtään tiedä mitä muuta mukaan pakkaan, sillä eikö siinä ole jo olennaiset? paitsi hammasharjan voin ottaa ja toiset pikkuhousut.

Pieniä merkkejä

2011-06-14T13:42:00.003+03:00

Illalla olin lukemassa gmailin posteja, kun äiti alkoi pikaviestiä: Terveiset täältä kotoa sateesta. Olen näyttänyt pikaviestitoiminnon äidille joskus pääsiäisenä, kun hän oli juuri avannut gmail-osoitteen, mutten olisi arvannut että sitä koskaan käytetään. Täälläkin sataa, vastasin. Ostin tänään mekon Saksan häihin. Kului viisi minuuttia, jonka jälkeen äiti vastasi: Hyvä. Eikä sitten enää muuta, mutta siinähän se ydin jo olikin, ihmiseltä joka on tietokoneisiin tottumaton ja käyttää näppäimistöä yksisormijärjestelmällä.

Tänään bussissa töihin istuin vastapäätä naista, jolla oli jaloissaan pieni koira. Melkein kuin cotton, siis kuin Murre, mutta harmaa ja jotenkin villavampi, silti sitä samaa jumalankaritsaosastoa (en ole kovin hyvä koiraroduissa).

Ja äkkiä minulle, isolle aikuiselle, tuli niin kova ikävä kotikotiin, että piti nielaista kurkkuun noussut kyynelien pala, ettei se olisi tullut silmien kautta ulos.

Spurguseksiä rappukäytävässä

2011-06-12T21:47:00.004+03:00

Kun kahdeksan aikaan lähdin ulos, oli alaovi auki. Antaa olla, ajattelin, jossain oli maalattu ja tuoreen maalin tuoksu pisti nenään näin lämpimänä iltana, ehkä läpiveto vie sen pois.

Kun tulin takaisin puoli kahdeltatoista, oli alaovi edelleen auki. Nykäisin sen kiinni ja tulin sisään, ja jo ensimmäisella tasanteella lehahti vastaan hajumuuri; vanhaa viinaa ja jotain makeaa. Seuraavalla tasanteella istui suttuinen mies, katsoi minua tylsänä housut nilkoissa ja yritti pukeutua hamuilemalla. Miehen takana makasi nainen, myös hyvin humalainen, molemmat noin viisikymppisiä.

Seuraavalla tasanteella seisoi nuorempi nainen, joka puhui kovaa puhelimeen siis jos noi ei nyt just tosta lähde niin mä niin soitan poliisit, ne oli ihan hommissa kun mä tulin. Loikin tytön luo pariskunnan välistä.

Kävi ilmi että se tyttö on seinänaapurini yli kahden vuoden ajalta. Oli jo aikakin tavata! Ja se näky, kaksi katkokävelijää haalimassa vaatteitaan, oli seurassa paljon vähemmän pelottava kuin se yksin katsottuna oli ollut. Naisella oli hameet vyötäisillä ja adidaksen verkkatakki, mutta eniten ongelmaa tuotti valkoisten remmisandaalien sitominen, kun toisessa nilkassa pyörivät pikkuhousut. Lopulta nainen otti ne ja tunki kaula-aukostaan sisään, olkoot kun eivät pysy, ja toisiaan tukien kutupari lähti.

Ja sitten me sovittiin että tästä lähtien pidetään alaovi kiinni, vaikka miten lämmin olisi.

Hajalomapäivä

2011-06-07T15:00:00.005+03:00

En saanut aamulla unta. Poljin keskuspuistoon poimimaan nokkosia. Ne pistelivät vähän, mutta enemmän pistivät hyttyset: molemmissa jaloissa oli viitisentoista peukalonpään kokoista paukamaa, jotka kihisivät raapimisen tuskasta. Sitten poljin nokkosten kanssa kosmetologille sokerointiin, lisää ei-kovin-vakavaa pikkutuskaa. Sen jälkeen poljin kotiin ja otin aamupäivänokoset, vaikka kello ei ollut vielä kymmentäkään.

Iltapäivällä oli se syy, miksi minulla oli yksittäinen lomapäivä: saksalainen ja suomalainen vihittiin maistraatissa Albertinkadulla. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton, ja paperitöihin meni paljon pidempi aika kuin varsinaiseen siviilisäädyn vaihtamiseen. Sitten mentiin Koffin puistoon nostamaan kuohuviinit, ja bestmanin puhuessa kaksi spurgua tuli painimaan porukan laitamille. Toisen paljas takapuoli tyrkki saksalaisen anopin jalkoihin, ja sen sijaan että nainen olisi potkaissut, yritti hän yhtä aikaa sekä väistellä että teeskennellä ettei mitään tapahdu.

Voi tätä Suomen kesää.

Helatorstain näperrystä

2011-06-02T10:32:00.002+03:00

Jotenkin minut nakitettiin töihin tänään päivystämään ei-yhtään-mitään aamusta asti, vaikka museo aukeaa vasta puoliltapäivin ja kassalle on sitä paitsi tänään omat tyyppinsä. Jos joku soittaisi toimistoon, voisin vastata, mutta koska nyt on kansallinen vapaapäivä, ei muista virastoista soitella, eivätkä taiteenälkäiset siviilitkään sentään kahdeksalta vielä.

Joten en tee paljon mitään. Kirjoitan tätä. Äsken söin aamupalaksi munavoivoileivän, josta tipahti kokkare ruutupaidan rintaröyhelölle. Söin leivän ensin valmiiksi, join kahvin ja huuhdoin paidan etumuksen astianpesuainevedellä. Sitten kävin kuivattamassa sen merituulessa ja auringossa. Kohta lakkaan kynnet. Ja kaikki tämä sunnuntaipalkalla.

Välillä töitä on ihan liikaa, ja välillä näin. Yrittäjän tyttärenä tällainen työpanoksen tärvääminen tuntuu typerältä, sillä jos tekemistä ei ole niin voisin ihan hyvin olla rullaluistelemassa.

Rullaluistimilla

2011-05-29T09:49:00.003+03:00

Ensin ajattelin etten pääse rullaluistimilla edes kotikujalta pois. Se on mäki, ja kun luisuin sen ensimmäisen kerran alas, törmäilin ovenkulmiin ja kellarin ikkunanpieliin. Kompuroin kujan kolme kertaa ylös-alas, ennen kuin pääsin jotenkin jyvälle jarruttamisesta.

Luistelin ympäri Kalliota ja Töölöä puolitoista tuntia, josta ehkä puolet jarrupalan varassa. Näin sieluni silmin kuinka vauhti pääsee liian kovaksi ja lennän kuin riepu betonivalliin tai auton alle. Helsinki on mäkiä täynnä, Kallio nimensä mukainen.

Kuitenkin jossain kohdassa, tasaisella tai pienessä ylämäessä, liuin pitkiä liukuja ja ajattelin että tämä on täsmälleen kuin unissa joita olen nähnyt lapsesta asti, niissä joissa minä etenen maata koskettamatta muita nopeammin. Lähimmäksi tätä pääsi vastalevitetyllä, tummalla asfalttilla: sen päällä olo oli lähes painoton.

Kasvitieteellisen puutarhan alamäessä oli sulkuja ja järjestysmiehiä, joten tulin alas tosi, tosi hitaasti, jarrupala kirskuen. Vastaan polki vanhempi nainen, joka näytti peukkua ja huusi Hyvin menee, on se jännää!

Onhan se. Kun pääsin kotikujalle, ei se ensimmäinen mäki näyttänyt enää miltään.

Varustevarasto

2011-05-28T10:57:00.002+03:00

Äsh, miksi en ole aikaisemmin käynyt Sporttidivarissa? Vielä aamulla, kun menin katselemaan rullaluistimia, olin jotenkin skeptinen, mutta kun löysin sekä uudenkarheat rullikset että ihan iskemättömät nyrkkeilytossut, aloin pehmetä. Ja kun paketin yhteishinnan sai varovasti kysymällä pyöristymään melkein kympin alaspäin, minua otti jo polvista.

Nyrkkeilytossut varsinkin ovat täydelliset; laatumerkkiä, valmistajan laput tallella ja täsmälleen minun kokoani. Rullaluistimissa oli enemmän valinnanvaraa, mutta lopulta päädyin näihin kolmasosakoon liian isoihin, koska ne ovat niin uudet, ettei jarrapala näytä juuri maata pyyhkäisseen. Nyöritän ne sitten inan tiukemmin.

Onhan siellä sitä nuhjuakin, mutta seassa paljon helmiä. Kävelin hyllyrivejä läpi ja läiskin itseäni henkisesti päähän: tänne olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten. On niin paljon harrastuksia, jotka olen pienituloisena haudannut ja unohtanut, koska ei ole varaa ja koska ne ovat välineurheilua. Ja näin, muutamalla askeleella pois totutulta reitiltä, moni niistä on äkkiä ulottuvillani.

Suloisia olivat myös myyjät; mahakkaita setiä, sellaisia sympaattisia ja hiljaisia, joita kotipuolessa on maalaiskuppilat täynnä. Kukaan ei tullut neuvomaan ilman erikseen kysymistä, ja sain sovitella kaikessa rauhassa, miesten keskustellessa kassalla hiljaa siitä miten oikeasti hyvä elokuva kyllä sunkin pitäisi nähdä Forrest Gump onkaan.

Pitkät jatkot, lyhyet unet

2011-05-24T14:52:00.003+03:00

Joku varmaan oli suunnitellut henkilökunnan virkistyksen tarkoituksella alkuviikkoon, että meno pysyisi sopivan kevyenä. Hah! Suunnitelma kariutunut! Todisteena päänsärkyä kuohuviinistä, puolen tunnin yöunista, merituuleen tupakoimisesta ja kuorsaavan poliisin + museotätien vieressä nukkumisesta.

Toisina päivinä pitää näköjään valittaa, että toisina päivinä voi sitten kävellä hymyillen. Ja niinä jälkimmäisinä päivinä tätä työpaikkaa ja työkavereita voisi ja haluaisi suositella kenelle vaan; vastaantulijoille, joulupukille ja ennen kaikkea omalle päiväkirjalle, jonka suosittelukirjettä pitäisi itsekin muistaa hankalina hetkinä lukea uudestaan.

Kevätruuhka

2011-05-23T12:36:00.004+03:00

Viime viikolla piti ensimmäistä kertaa mennä sanomaan esimiehelle että hei, nyt en enää pysty, tekemistä tulee liikaa, unohdan toisesta päästä mitä toisesta päästä syötetään ja rästissä on töitä pitkältä ajalta. Aamuisin tuntui kuin olisin itkenyt vaikken ollutkaan, samanlainen tyhjiin puristettu olo, takki tyhjä, kotiin valmis.

Pari kertaa viikossa menen töihin bussilla, jonka pysäkiltä kyytiin nousevat myös kaksi poikaa äitinsä kanssa. Ehkä 3- ja 5-vuotiaat, niin että Kaapon istuessa ikkunan vieressä pitää Lennin vielä pitää äitiä kädestä. Kolmikko istuu usein minua vastapäätä, pojat pulisevat omia vauvajuttujaan, niillä on samanlaiset hatut.

Valitukseeni esimies ei sanonut mitään, paitsi kohta kysyi, mitä aion sitten tehdä kesällä – niitä rästejäkö? Kun kesäisin kuulemma yleensä niin helposti löysistyy ja työn tehokkuus laskee.

Mitä siihen olisi pitänyt sanoa? Kertoa Kaaposta ja Lennistä, siitä ettei kaikki ihan aina ole tässä ja töissä, että olen jo tosi väsynyt ja jos vielä pitää tehdä, menee väsyneeseen pisteeseen tuijottamiseen enemmän aikaa kuin töihin itsessään. Pidä rästisi. Kiitos. Hei-hei.

Onneksi tällä viikolla kesä ja se työtehon löysistyminen on muutaman päivän lähempänä.

Maailmanmestarit

2011-05-16T15:04:00.001+03:00

Maanpetturuuspuolueesta terve! En katsonut jääkiekon voittopeliä, vaan nukuin uupuneen unta. Varttia vaille kaksitoista heräsin, kun alakerran naapuri karjui käheällä, jo murtuneella äänellä OI-KEIN, OI-KEIN, VIT-TU OI-KEIN ja pari sen kaveria hoilasi jotain taustalla. Muistan ajatelleeni matsia ja sitä että peli varmaan kulkee hyvin, käänsin kylkeä ja nukahdin ennen ajatuksen jatkoa.

Vain joka toinen suomalainen katsoi peliä, joten en voi olla ainoa sen missannut. Hieno ottelu kuulemma, joten samoin kuin 16 vuotta sitten, se katsotaan varmasti jossain kotibileissä uudelleen. Eikä minulla edes ole telkkaria.

Olin väsynyt Kakkua ja kuohuviiniä –juhlista, joissa nimensä mukaan juotiin ihan sikana kuohuviiniä ja syötiin kakkua. Minä olin tarjoilijaperhonen, jolla oli oma samppanjapullo tai kaksi, ehkä kolme. En enää muista tarkasti, pää oli niin täynnä kuplia, ja siksi oli pakko mennä seuraavana iltana aikaisin nukkumaan.

Hesarin nettisivujen juhlintavideot Helsingin öisistä kaduista ja ihmisjoukoista tuntuivat aamulla vähintäänkin oudoilta. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Mistä tämä viikonloppu tuli, Marsista?

Jokainen on ihana

2011-05-14T08:00:00.007+03:00

Joka kerta kun lähden Olet ihanasta, askel on kevyempi ja mieli parempi. Vaikka ihanuushoito, iso tai pieni, ei aina näkyisikään päälle, niin silti pään sisällä jotain menee nätimmälle rusetille kuin ennen, ja kun katson peiliin, ajattelen että olenpas, sentään, kuitenkin.

Tämä ei ole maksettu mainos – olisikin – sillä kovin usein minulla ei ole varaa käydä ihanuuttani kiillottamassa. Silti vähäkin riittää, se että minulle tulee niin hyvä mieli, että vielä kotona illalla lakkaan varpaankynnet vaaleanpunaisiksi, ja ajattelen että ne ovat suloiset vain minua varten. Olen niin ihana, että ansaitsen nämä pienet rakkauden teot, ja ne myös tekevät minusta vähemmän nartun muuta maailmaa kohtaan.

Jokainen tarvitsi tällaisen paikan ja tunteen. Helsinkikin on kampaamoja on puolillaan, joten välillä ihmettelen, mikseivät ihmiset useammin kävele vastaan naama hymyä hehkuen.

Matkalle mukaan

2011-05-09T15:41:00.005+03:00

Töiden puolesta olen viimeiset kaksi viikkoa organisoinut taidepainotteista ryhmämatkaa Viipuriin. En ole itse lähdössä mukaan, sillä minun pitäisi maksaa matkasta täysi hinta, koska en virallisesti olisi työroolissa – vaikka epävirallisesti aivan varmasti olisin. Parempi siis että teen kaiken mahdollisen matkan puolesta etukäteen, tarkistan vielä lähtölaiturilla nimetkin ja jään vilkuttamaan – ja toivon parasta.

Matkaa järjestäessä olen eniten oppinut siitä, miten asioita väännetään rautalangasta niin, että kaikki ymmärtäisivät, vaikka eivät sitten kuitenkaan ymmärrä. Kuten allekirjoitus, se on oma nimikirjoituksesi joka kirjoitetaan käsin paperin alalaitaan kohtaan ”allekirjoitus”. Ei ylälaitaan, eikä se käy että vaimosi allekirjoittaa sen, eikä sitä voi lähettää sähköisesti, ja tämä liittyy siihen paperiin josta soitit kysyäksesi ja josta olemme puhuneet viimeiset kymmenen minuuttia. Tällaiset saivartelut jättävät jo varsinaisen matkan varjoonsa.

Hiukan sympatian sekaista vahingoniloa tuovat kuitenkin matkalaisten lähettämät passikuvat. Kaikki, ihan kaikki, näyttävät ihmishirviöiltä, joita en koskaan uskaltaisi päästää tullista läpi. Olen tavannut suurimman osan lähtijöistä kasvotusten, ja ihan nättejä terveitä normaalejahan ne ovat, mutta passikuvat, ne on vain tuomittu epäonnistumaan, oli ihminen oikeasti miten edustava hyvänsä.

Aamut kevättä täynnä

2011-05-05T22:23:00.003+03:00

Reilu viikko sitten vaihdoin kesätäkkiin, koska öisin ontelopeiton alla oli jo liian kuuma. Olin aikaisessa, mutta niinpä oli kevätkin tänä vuonna – ja niin kuin keväällä aina, kylmä tuli takaisin ennen kuin antaa lämmölle periksi.

Nyt olen sitten nukkunut villasukissa ja pitkissä lahkeissa, ja silti herännyt nenänpää kylmänä. Ja koska Papu viime käynnillään rikkoi herätyskelloni – kello toimii mutta herättää miten sattuu – nukun kännykän kanssa. Yöllä poimin sen unessa viereeni, kännykkä lipsuu lakanoihin ja hukkuu sinne. Tänä aamuna herätti jossain lonkan alla; kun nousin ylös, ääni vaimeni patjaa vasten, kun laskin pään tyynyyn, ääntä pääsi ilmoille enemmän.

Eikä sitten voi enää nukkua, koska pilvien takana valo on jo päällä, eikä mikään määrä lintujen huutoa sitä enää tältä aamulta sammuta. Ja vaikka yleensä ensin olen vähän mökö, vaihtuu se joka aamu pikkuoravaenergiaksi, jota taas on pakko purkaa ennen muiden ihmisten kohtaamista. Luulen etten sellaisena itsekään kestäisi itseäni.

Kylmältä kiveltä

2011-05-02T12:35:00.001+03:00

En arvannut että virtsatietulehdus olisi näin kamala tauti. Vielä ennen vappua olisin veikannut sen olevan aika pieni vaiva, sellainen vähän joo ikävä mutta enemmän nolo kuin kipeä, töissä voisi käydä ja juhlia ja vaikka mitä. Sairaalassa sitä oli mummoilla jatkuvasti, eivätkä ne siitä pahemmin valittaneet – aiheita kitinään riitti muutenkin.

Kukaan ei varoittanut kivusta, heilahtelevasta kuumeesta tai verestä. Ja vielä uudelleen kivusta, ja vielä, kunnes yöllä uikutin jo ääneen kun missään asennossa ei ollut hyvä. Onneksi sisko oli tiukkana ja patisti minut päivystykseen, olkoonkin vappu ja lääkärille jono – ilman antibiootteja olisin varmaan tosi, tosi kipeänä, kun nytkin pääsin aika pitkälle.

Enkä tiedä mitä olen tehnyt että sen sain. En istunut kylmällä kivellä, ei uutta poikaystävää, ei katetria. Vain samaa tavan olemista kuin edelliset kolmekymmentä vuotta, jolloin tulehdusta ei ole ollut ei tullut. Mutta en ikinä enää vähättele sitä, niin kipeä olin.

Kaikin voimin

2011-04-21T14:19:00.005+03:00

Kun tulin illalla kotiin, olin niin väsynyt, että luulin nukahtavani eteisen matolle. Ja sitten kun ei eteisen matolle niin isommalle matolle kirjahyllyn eteen, vaan ei, vielä vähän, pääsin sänkyyn asti.

Kevään vika. Luulen jaksavani enemmän kuin voimia on, treenaan liikaa, flirttailen itseni kiihdyksiin, kannan tuoleja, herään aikaisin ja syön huonosti kun en paremmin ehdi ja raitis ilma kyllästää. Sitten väsymys tulee kuin Imatran putous, ja on myöhäistä yrittää korjata sitä kahvilla tai suklaalla.

Teatterissa Ilonan kanssa yritin olla nukahtamatta kesken ensimmäisen näytöksen, koska ajattelin että jyrkässä katsomossa saattaisin tipahtaa eteen asti alas, tai osua Corto Malteseen, joka juuri silloin oli jossain hasisunessa yrttitupakan savussa. Puoliajalla piristyin, tai ehkä Jani Volasen Rasputin vain alkoi huutaa kovempaa. Tommi Korpela oli ihan Corto, ihan yhtä selittämätöntä filosofiaa, kuten

Totuus ja ystävyys eivät sovi yhteen. Tehokkainta on mykkä dialogi vihollisten kesken.

joka silti oudosti tuntuu sopivan siihen, että ihmiset menevät keväästä höpsöiksi, vähäksi aikaa, vaikka osa meistä peittää sen toisia paremmin.

Uuni

2011-04-19T10:44:00.003+03:00

Antti Hyryn Uuni oli raivostuttava änkyrä luettavaksi. Takakannessa lukee ”aihettaan avarampi kirja” ja koska se lisäksi oli voittanut Finlandian, niin yleissivistyksen vuoksi, ajattelin.

Kirjan aihe on uunin muuraaminen. Päähenkilö Pietari miettii ja suunnittelee eri työvaiheita, mutta niin kuin ajatuksen kieli on vajaata, ei muuraamisesta saa mitään tolkkua. Tuohon vielä varvin laitan vaakahormien varaan, siitä noin, ja sitten valu.

Uuni etenee välillä niin hitaasti, että aloin jo epäillä, että Pietari kuolee ennen valmistumista. Mutta ei sentään, lukijan palkinto on vastapaistettu leipä uudessa uunissa, viimeisten sivujen helpotus ja heräävä huoli siitä, mihin pitkäpiimäiseen Pietari ryhtyy seuraavaksi.

Jotain runollista kaiken merkityksellisyydestä kyllä vilahtelee välissä.

Katson ikkunaa ja mietin: olen unehduttanut nuo ikkunanpokat, vaikka niitä niin huolella suunnittelin ja tein. Eivät kai nekään minua muista, mutta kuitenkin niin hyvät ovat nurkissa tiiviit saumat. Ne on tarkoitettu pehmeänä syyspäivänä katsottavaksi kun kuloheinät huojuvat ikkunan takana, ikkunanpuitteet kuloheinän värisiä, kun haukkaa vastapaistettua ohutta ruisleipää ja hiillostettua nahkiaista.

Vaan sinne se taas unohtuu, eläkeläisten kirkkomatkalle Pohjois-Ruotsiin tai uunin hormien loputtomaan säätämiseen. Kuten Maito sanoi hirveän arvostettu kirja, mutta kyllä tässä jotain muutakin hirveää oli.

Suoritus palkinto itsessään

2011-04-17T10:58:00.007+03:00

Kun tammikuussa jonotettiin M:n kanssa Suomen Pankkiin katsomaan taidekokoelmia, oli reipas pakkanen. Jonotus kesti melkein kaksi tuntia, ja kun viimein päästiin sisään, ei kylmätärinä ehtinyt loppua ennen kuin piti lähteä jo takaisin ulos. Jalkoihin palasi tunto vasta kotona, ja sattui tullessaan. Järjellä ajatellen keikka oli ihan älytön: ei mikään taideteos tai rakennus voi olla tuollaisen väärti, edes Suomen Pankki, vaikka hieno olikin. Ikimuistoisen kokemuksesta teki se jonotus, joka sitten kasvatti taideteoksistakin haluttavampia.

Ja nyt taas: lähdimme 6.00 bussilla Turkuun, koska Erik Bryggmanin suunnittelemaan siunauskappeliin pääsi tutustumaan sisälle vain aamukahdeksasta yhdeksään, jonka jälkeen kappeli olisi loppupäiväksi varattu kirkollisille toimituksille. Ehdimme sisään varttia vaille yhdeksän, koska jäimme vahingossa pois väärällä pysäkillä ja jouduimme kävelemään pari ylimääräistä kilometriä aamukolean tien vartta, lisäksi hautausmaa oli iso ja sokkeloinen eikä kappelille ollut meidän reitillämme opasteita. Mutta ehdimme! Ja kun kuvasin holvattua kattoa ja istuin ulkoportaiden laattakivillä ajattelin että kyllä, rakennus oli heräämisen väärti, tila ja tarina ja se miten valo viisti sisätilan esiin.

Mutta onneksi me siitä sitten lähdettiin suorinta tietä Turkuun aamiaiselle.

Viestikieltä

2011-04-10T20:14:00.002+03:00

Jos jotain maanantaiaamuissa inhoan, niin viikonloppuna jätettyjä viestejä. Enkä viestejä itsessään, vaan sitä miten ne on jätetty: viestietiketin täydellistä puutetta tai rumaa väärinkäyttöä.

Ensinnäkin käsiala käsinkirjoitetuissa lapuissa: en ole kryptikko. Jos otetaan ylös viesti ja puhelinnumero, pitäisi sen olla kirjoitettu niin että ekaluokkalainenkin saisi tekstistä selvää. Käsittämätön teksti saa minut vihaiseksi, ja asia jää hoitamatta. Ja kyllä: käsialaa voi harjoitella vielä aikuisenakin, ja puhelimessa otetut viestit voi myös kirjoittaa puhtaaksi.

Toiseksi: huutomerkit ovat merkki huudahduksesta. Hein jälkeen yksi merkki voi ollakin paikoillaan, muttei ilman hyvää syytä jokaisen muun lauseen perässä, ellei haluta viestittää selvää kiihtymystä.

Sähköpostissa huutomerkkiin verrattava juttu on ISOT KIRJAIMET. Niiden käyttäminen tekstin seassa on huutamista, ja jos niillä kirjoitetaan monta lausetta peräkkäin, kuulostaa se raivokohtaukselta. Ja kun isojen kirjaimien perään kirjoitetaan monta huutomerkkiä, on kirjoittaja jo avun tuolla puolen: näin kommunikoivaa ihmistä en auttaisi kadulla.

Huutomerkillä liiottelusta voi saada vähän anteeksi, jos sen pisteeksi on piirretty sydän, mutta senkin vain kerran per viesti. Sitten olisi kiva jos lopussa lukisi myös keneltä viesti on – pieni perusjuttu, kuuma vinkki kirjeenkirjoitusajoilta, joiden tavat eivät mitä ilmeisimmin ole jääneet ainakaan iäkkäämpien netinkäyttäjien mieleen.

Illalla puhuimme siitä, miten joskus haluaisi antaa asiakaspalvelijana palautetta takaisin, täyttää kaavakkeen ”miten onnistuit asiakkaana tänään” ja lähettää luottokorttitietoselvityksen kautta se asiakkaan perään, kevätterveisin, toivoo asiakaspalvelijasi. Se TYYPPI tiskin toisella puolella!!1!

Hengitys. Verenvuoto. Shokki.

2011-04-06T10:09:00.002+03:00

Firma maksaa minut ja lähimmän esinaisen hätäensiapukurssille. Hyvä juttu, sillä itse en koskaan saisi kurssittauduttua omin päin, ja yläasteella käydystä EA1:stä on aikaa. Sitä paitsi ensiapuohjeet päivitetään viiden vuoden välein, joten jos jotain hädässä muistaisin, senkin varmaan väärin.

On vaikea kuvitella, mitä tekisi, jos oikea hätä tulisi. Kerran näin skootteri-auto-törmäys betonivalliin–onnettomuuden ihan läheltä, ja vaikka silloin olin karaistunut sairaalatyöntekijä, en osannut kuin pidellä muusiksi mennyttä tyttöä kädestä. Nykyään olen niin etääntynyt ruumiillisuuden eri haisumuodoista, että jopa pikku-een kakkavaipat selvästi yököttävät – minua! tuhannen mummovaipan vaihtajaa.

Ei kukaan muukaan kurssilla (ohjaajaa lukuun ottamatta) ole hätäensiaputaitoja vielä tarvinnut, mutta jokainen on joskus onnettomuuden nähnyt. Niistä puhuttiin yhdessä, samoin puhuttiin siitä, miten yleinen empaattisuus on selvästi vähentynyt. Auttaminen ei ole enää itsestään selvä juttu (vaikka laki niin määräisikin), vaan sen paikalla on välinpitämättömyyttä ja pelkoa.

Silti jokainen haluaisi, että hädän tullen autetaan, minäkin, vaikka veren ja suolenpätkien näkeminen kuinka pelottaisi. Tai tuntemattoman suuhun puhaltaminen, huh - se vaatisi kyllä itsen ylitystä.

Tiivistä ravintoa

2011-04-05T21:02:00.002+03:00

H pakkasi minulle Lappeenrannasta mukaan sissimuonaa, jota Jussi on tuonut Afganistanista tytöilleen. Pikku-ee on vielä vauva, eikä siksi syö energiapatukoita, H:lle ne eivät muuten vain maistu. Enkä ole varma maistuvatko minullekaan, mutta jotain kiehtovaa näissä maastonvihreään vakuumiin pakatuissa pakkauksissa on.

Aamupuuro: viljasekoitus, jossa taateleita, rusinoita ja maitojauhetta. Pussiin lisätään kylmää tai kuumaa vettä, odotetaan muutama minuutti. Energiaa 648 kcal. Samoin kivikovissa lounaspatukoissa on ytyä pienen jalkapallojoukkueen tarpeisiin. Ja jos lounas vahingossa tipahtaa maastoon, sitä ei ilman linkkaria hyödynnä mikään metsäneläin, eikä vihollinenkaan tällä camouflagella. Patukka säästyy siihen, kun sotilas palaa omia jälkiään nälkäisenä, etsien sitä pahimman makuista lounasta, joka vahingossa tipahti.

Ainakin aamupuuro oli niin tiukkaa kamaa, että minun piti syödä se kolmessa erässä. H:n kaunis ajatus oli, että voisin hyödyntää superravintoa treenaamiseen, ja totta: näillä kyllä jaksaa juosta, oli se sitten kameleita karkuun aavikolla tai Helsinkiä ympäri. Ongelma vain saattaa tulla vaiheessa, jossa ruuasta on tarkoitus nauttia.

On se niillä aavikolla kovaa.

Tiistaikirja

2011-03-31T10:17:00.001+03:00

Sunnuntaina, kun luin Tien, lainasin heti Menetetyn maan, kun se niin sopivasti Kallion hyllystä löytyi. Sen luin maanantaina ja tiistaina, sain valmiiksi kun sisko ja Papu lähtivät, ja kirjan pessimismi tuntui ruokkivan sitä samaa eroamisen harmaata pilveä.

Iltanyrkkeilyn jälkeen siivosin kissan jälkiä. Eteisen matto piti pestä kun siinä oli oksupulautus, samoin lakanat ja koko sänky, kun oli niin paljon kissankarvoja. Yöllä näin unta Menetetystä maasta, elokuvasta, kuinka se seurasi kirjaa askel kerrallaan, ja kuinka itse hämmästelin sitä vierestä.

Elokuva oli tosi hyvä, mutta kyllä kirja taisi silti olla vielä parempi. Vaikka Menetetyssä maassa on ihan eri pelinappulat kuin Tiessä, tuntuvat ne kertovan samasta asiasta: ihmisyyden heikkoudesta, sen muutamista valonkantajista, joiden liekki voi olla piilossa kekäleenä sarvessa tai nuhjuisten vaatteiden alla sydämessä.

Elokuvan paras anti lukukokemukselle oli Javier Bardemin Chigurh, jonka ehdottomuutta en muuten olisi osannut niin pitkälle kuvitella. Niin Bardem kuin Coenin veljekset ovat jo ennestään eliittilistallani – nyt Cormac McCatrthy nousee mukaan ja tekee heille hyvää seuraa.

Sunnuntaikirja

2011-03-27T11:48:00.004+03:00

Luin yhdessä aamussa Cormac McCarthyn Tien. En arvannut mitä käsiini kirjastosta poimin, minkä kolhuisen pikku helmen, joka ei juuri vastannut muistikuvaani Tien elokuvatrailerista, rähjäisestä Viggo Mortensenista ja apokalyptisestä actionista.

Tie on yhtä pelkistetty ja riisuttu kuin sen kuvaama tuhoutunut maailmakin. Tyyliin kiinni tarttumiseen meni joitakin kymmeniä sivuja, mutta sen jälkeen puremaa oli enää vaikea hellittää. Tekstissä oli jotain hemingwaymäistä, niin vanhanaikaista maskuliinista kerrontaa teoista ei tunteista, että oli vaikea uskoa kirjan olevan vasta vuodelta 2006. Tämä on sellainen kirja, jonka toivoisin jonkun läheisen lukevan, että pääsisi sitä paremmin purkamaan.

Sisko ja Papu ovat kylässä, mutta sisko tuli eilen kipeäksi. Yleensä tämän ikäinen sinkku saa sairastaa yksin, hoivata itseään yksin, joten kun kerrankin saa, niin käytän kaikki keinot johonkin toiseen. Keitän kuumaa, soitan äänikirjoja, peittelen tyynyt ja vuoteen. Papukin tekee jotain: se menee kerälle syliin nukkumaan, pieni lämpötyyny.

Laula vielä laulu

2011-03-24T08:47:00.003+02:00

Tänään minua ei haittaa herätä aikaisin, ei liukas mäki tennareiden alla, eivät kiukkuiset työpuhelut ja kakkanakit, eivät edes itsekseenpuhujat bussissa. Pitkän työvuorosäätämisen jälkeen vaihdoin jotain siihen että minulla on tänään vain puolikas päivä töitä. Siitäkin puolesta on jo kohta kulunut puolet, joten pidän tauon, kirjoitan tätä ja kuuntelen PMMP:tä laulan vähän mukana.

Iltapäivällä tulee sisko ja Papu, ja me mennään Ilonan kanssa illalla teatteriin (Papu saa jäädä syömään pateeta). Huomenna minulla tietysti on töitä, mutta en aio tehdä mitään ikävää, vain kivoja asioita. Sitten tulee viikonloppu, ja saan käyttää sähinääni johonkin siihen mihin entisessä elämässä.

Se sähinä ohjautuu nykyään töihin, ja sinne se hiljenee. Tuottaahan se asioita, mutta se ei ole enää minun, ja välillä sitä on ikävä. Ja ihan todella; pidin minusta ennen enemmän.

Puolikas päivä keskellä viikkoa tekee tästä melkein lomaviikon. Eikä mulla muuta: heippa!

Kulttuurieroja

2011-03-23T15:51:00.001+02:00

Minulla oli juuri palaveri kahden venäläisen tädin kanssa, jotka toivat mukaan neljä ystäväänsä. Yksi toimi tulkkina, muut huusivat kaikki päällekkäin ja puolentoista tunnin aikana sirtyivät koko ajan lähemmäksi, niin että lopulta läpsiminen alkoi osua minua käsivarsiin ja kasvoilla tuntua useamman hengen haju. Puolessa välissä ajattelin etten enää kestä, kohta mä repeän ja alan huutaa suoraan huutoa, mutta sitten kiinnitin katseen käsiini tai kenkiini tai johonkin muuhun omaan, sellaiseen kulmaan jossa ei näy yhtään ryppyistä kaulaa tai nyppyisen villapuseron hihaa.

Ja hyvä palaveri se oli. Kaiken huutamisen jälkeen asioita saatiin kuitenkin päätettyä, melkein kaikki tosin viimeisen viiden minuutin aikana.

Jos yhteistyö Viipuriin jatkuu, minun on pakko opetella venäjää. Muuten tällainen palaveeraaminen loukkaa kipeästi ihmisoikeuksiani.

Ja muutakin olisi; kun aikuisia ihmisiä pitää vahtia kuin pieniä lapsia. Työkulttuuria!

Yhteiset bakteerit

2011-03-19T15:32:00.004+02:00

Melkein aina ensimmäisenä iltana kotikodissa harjaan hampaat vahingossa veljen hammasharjalla. Se käy niin helposti: hyllyssä on lapsuudenaikainen lokerikko, jossa järjestyksessä isän, veljen, minun ja siskon harjat – äiti pitää omaansa mukissa – ja minun on samanlainen vaaleansininen Pepsodent kuin veljen.

Onhan se vähän ällöä. Sisko ihmettelee että miten joku voi tehdä niin vahingossa, enkö yhtään katso, johon vastaus taitaa olla että ei, enpä juuri. Illalla olen väsynyt ja otan sen ensimmäisen harjan joka voisi olla minun, ja sitten puolessa välissä huomaan että oma harja onkin vielä paikoillaan.

Toisaalta se on reilua. En ole veljen kanssa muuten yhtään läheinen, joten tämä sisaruus rakentuu bakteerikannan kautta. Jos joskus juttelemme, niin korkeintaan viiden sanan lauseita, enkä toistaiseksi ole maininnut tästä lipsuilusta yhteisen suuhygienian puolelle. Voisin tietysti ostaa uuden matkahammasharjan, mutta eikö jaettavasta menisi silloin pohja? Ja onhan tämä kuitenkin mukava juttu kerrottavaksi vuosien päästä pikkuhiprakassa.

Pahat puheet

2011-03-15T14:20:00.005+02:00

Jotenkin pääsiäispaaston idea kiehtoo minua. En usko laihdutuskuureihin, mutta kieltäytymisen jälkeiseen nautintoon kyllä. Siihen kuinka pesemättömän vaelluksen jälkeen suihkutuotteiden käyttäminen tuntuu itkettävän hyvältä, tai levon jälkeen ensimmäinen pitkä lenkki. Tai äidin leipäjuusto, koska sitä saa niin harvoin ja se on ihan erilaista kuin kaupoissa.

Jaakko Heinomäki ehdottaa, että karkki- ja herkkupaastojen sijaan kokeilisimme paastota pääsiäiseen asti pahan puhumisesta. Ensin ajattelin että joopa joo, minähän olen hyväntahtoinen ihminen ja pahan puhumisen välttely menisi helpommin kuin karkin ja pullien, mutta jo puolen tunnin kokeilussa tulen puhuneeksi huonoa ainakin neljästä ihmisestä.

En minä pahalla, mutten selvästi hyvälläkään. Pahimmat asiat sanon tai ajattelen ihan tuntemattomista kaupassa, liikennevälineissä tai töissä. Koska ihmiset ovat vieraita, ei ilkeyksistä joudu koskaan vastuuseen, varsinkin kun ajattelen ne niin hiljaa ja ohimennen etten melkein itsekään tajua. Ääliö. Horo. Onko liikaa vaadittu. Pese kätes. Yök.

Taidan pysyä siinä ”ei karkkia eikä leivonnaisia 40 päivään”. Herkkupaastossa on vieläpä mukavuuspoikkeus ”juhlissa saa kohteliaisuuden nimissä herkutella”. Eniten iloa kieltäytymisessä tuottaa siskon tsemppaaminen, ja tietenkin, toivottavasti - oma pääsiäissuklaa maistuu sitten paremmalta.

Ja voinhan minä silloin tällöin yrittää nielaista kesken hiljaisen ilkeyden.

Harjukaupungin m-hiukkasia

2011-03-14T20:45:00.005+02:00

En minä tiennyt etukäteen, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävissä on kaksi erilaista loppua. Siskon mukaan kaikkihan sen nyt tietää mutta minä en, loppuratkaisun kaksihaaraisuus selvisi vasta viimeisellä sivulla, jossa oli ohjeet rouge-ratkaisun löytämiseksi. Oman kappaleeni loppu oli blanc.

Olin aivan pöyristynyt kirjasta. En olisi osannut kuvitella, että joku kirjoittaa maagista realismia suomeksi, ja sijoittaa sen kaikista arkiproosallisista paikoista juuri Jyväskylään. Pöyristymiseni oli hyvää, makeaa laatua: kissa-kermalautasella -pöyryä.

Ainoa minua kirjassa vaivannut piirre oli dialogin puuttuminen. Kahden ihmisen keskustellessa sisältö kerrotaan ikään kuin kolmannen tarkkailijan selostamana, mikä tuo mukaan keinotekoisen, sisällöttömän tunnun. Repliikit ovat kautta kirjan lähinnä yksittäisiä aloituksia, jonka jälkeen dialogi lyhennetään pikku tarinaksi. Jos kyseessä on tehokeino, on se ontuva sellainen. Muistelisin samaa makua olleen Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta esikoisteoksessa, joten kyse voi olla myös kirjailijan tyylipiirteestä, josta en niin välitä.

Dialogista mainitseminen tuntuu pikkumaiselta niuhoilulta, koska en edes muista, milloin olisin ollut yhtä innoissani kotimaisesta kirjasta. Tämä on suositus paitsi jos kaikki muut ovat kirjan jo lukeneet, kun kaikki sen lopunkin tietää - olkaa hyvä, kiitos!

Kortti auringosta

2011-03-11T21:26:00.005+02:00

Eteisen lattialla minua odotti postikortti.

Tervehdys ee! (osoite väärin)
Tässä talossa, joka sisältä muistuttaa --- käsialasta ei saa selvää--- olemme olleet ja nähneet 3 näyttelyä. Näimme Sinut tv:ssä, näytit terveeltä!
(ei allekirjoitusta)

Kortin toisella puolella on monta kuvaa kaupungista ja palmuista, kaiken yllä lukee isolla Costa del Sol.

Se on S-tädiltä, joka viettää jälleen talvea Espanjassa. Vuosi sitten asuin niiden nurkissa ja pelkäsin tulevaa tapaamista. Vuosi!

S-tädin ulosanti, suullinen tai kirjallinen, ei näköjään ole vuoden kuluessa paljoa kehittynyt. Tälle on kuitenkin helppo hymyillä omasta, rakkaasta, vain-minun-yksin-minun-kodista käsin.

Kliivia

2011-03-10T22:03:00.004+02:00

Huonekasveja tuntuu olevan liikaa. Jokainen niistä on röyhistynyt talvella, rähjääntynyt ja kasvanut, jokainen tarvitsisi uuden ruukun ja mullat. Mutta jos vaihdan niihin isommat ruukut, vievät ne taas enemmän tilaa, eikä ikkunalaudalla tai missään muuallakaan ole enää varaa.

Jokainen kasvi on jostain saatu, yleensä entisestä työpaikasta, vuosikymmeniä vanhaa juurta ja minullekin jo vanhoja muistoja. Silti kiristelen hampaita aina siivotessa, ja yritän päättää mikä mätäs lähtee ensimmäisenä.

Mutta sitten ne aloittavat jotain tällaista

enkä raaskisikaan. Kevät! Pian!

Onervan matkassa

2011-03-06T14:48:00.009+02:00

Myönnetään, olin aika ennakkoluuloinen Anna Kortelaisen Eri kivaa! -kirjaa kohtaan. Ensinnäkin sen äänitys tuli liian lyhyellä varoitusajalla, sitten huomasin kuinka kirjan albumimainen ulkonäkö tekee siitä hankalan kannatella, Eri kivaa! on tyhmä nimi sanoa monta kertaa ääneen ja vielä lopulta muistin miten sekavana pidin Ateneumin Onervasta kertovaa näyttelyä.

Silti kirja pääsi yllättämään. Olen lukennut sitä nyt kaksi päivää, arviolta kaksitoista tuntia, ja kuitenkin viimeinen sivu tuli liian pian. Kaiken albumisälän, lyönti- ja taittovirheiden - oikealla kuvassa – oikealla ei ole kuvaa yms. - Onervan tarina on kiinnostava historiallinen haukkapala, josta nauttimiseen on minulla iän, sukupuolen ja asuinpaikan suhteen samaistumisen aitiopaikka.

Puolustan silti edelleen nurinoitani. En usko että Onerva olisi halunnut kaikkia näitä rimssuja tarinansa ympärille. Tammen olisi pitänyt oikolukea näin ”hauskasti” taitettu kirja suurennuslasilla. Ja kenen idea tuo nimi oli?

Jokin aika sitten kirjoitin blogiin liinavaatteiden loputtomasta kestävyydestä. Eri kivaa! lukiessa selvisi, että Onervakin on laskenut lakanoitaan, kirjoittaessaan avioehtoaan – ettei Madetoja eron tullessa veisi pellavia pesästä.

--- Liinavaatteet: 24 lakanaa, 8 lakanaa, 18 tyynyvaarua, 57 pyyhinliinaa, 50 keittiöliinaa, 12 tomuliinaa, 8 pöytäliinaa, 4 pöytäliinaa, 30 serviettiä, 8 koriliinaa jne. ---

Eri ajat, eri tavat - näille kapiomarkkinoille ei minulla olisi mitään asiaa.

Lukunakki

2011-03-04T15:04:00.001+02:00

Äänikirjaston esimies soitti ja kyseli luvussa olevan kirjan perään. Minkä kirjan? No sen jonka lupasin ottaa tehdäkseni joulukuun alussa, ennen joulusiivousta – jossa kirja siirtyi ikkunalaudan kirjapinon alimmaiseksi, ennen joululomaa, ennen uutta työpaikkaa ja sen minuuden ja vapaa-ajan nielaisevaa kitaa. Ai niin, se kirja!

Siihen on jonossa jo kuusi varausta, joten valmis äänitiedosto pitää lähettää heti, oikeastaan siis jo eilen. Valmista tiedostoa ei tietenkään vielä ole, en ole lukenut kirjasta levylle kuin sisällysluettelon, joten väkinäisellä rauhallisuudella väitin editoivani ääntä viikonloppuna vielä vähän.

Se tarkoittaa siis noin kymmentä lukutuntia. Hyvästi viikonloppu, vapaat ja kaverit, ihan omaa syytäni tietysti, mutta kaikki odotettu oma siirtyy nyt viikolla eteenpäin.

Ikuiset liinavaatteet

2011-02-27T17:43:00.001+02:00

Kun pesin eilen pyykkiä, repesi vaaleanpunainen pussilakanani koko pituudeltaan rikki. Jo oli aikakin, olen käyttänyt sitä yli kymmenen vuotta, ja odottanut lopullista rasahdusta joka pyykkäyksen yhteydessä viimeisen puolen vuoden ajan.

Vuosi-pari sitten, jonkun muuton ja pakkaamisen yhteydessä, päätin etten osta lisää liinavaatteita, ellen kuluta ensin jotain vanhaa pois. Sen jälkeen en ole ostanut mitään. Siskolta olen saanut lahjaksi jonkun pyyhkeen, samoin H:n äidiltä, joka hamstraa minulle pellavaa lupaa kysymättä. Hyvin olen pärjännyt: kolme aluslakanaa, viisi pussilakanaa, viitisentoista tyynyliinaa ja ainakin saman verran pyyhkeitä. Ja vaikka kuinka potkisin ja pesisin, ei ainakaan pussilakanoissa kuluminen etene.

Käsipyyheissä käyttö näkyy, sillä huomaan siirtäneeni nuhjuisia pikkupyyhkeitä ison pinon treenipyyhkeiksi. Eikä niissäkään vielä reikiä tai rispareunoja ole, joten milloin sellaisen muka voi heittää pois?

Loppuun asti käyttäminen vaatii paljon enemmän kärsivällisyyttä kuin uuden hankkiminen. Lakanahylly on sitä paitsi ihan täysi, joten mihin minä sen uuden edes laittaisin? Kerrallaan voi käyttää vain yhtä settiä, joten olkoot sen ostamisen – kuluneet lakanat ovat sitä paitsi muutenkin mukavammat nukkua.

Tv-elämää

2011-02-24T19:31:00.005+02:00

Koska pomo on hiihtolomalla, ja kakkosvaihtoehtokin sopivasti työmatkalla, piti minun suostua asiantuntijaksi lyhyeen tv-haastatteluun. Ruotsiksi.

Toimittaja oli onneksi tosi mukava. Kuvaajan viritellessä kalustoa kiersimme ensin yhdessä näyttelyä ja lämmittelimme kielikorvaani, kunnes ruotsi alkoi luistaa. Mutta ilo oli ennenaikainen: kun kamera lopulta napsahti päälle, unohdin kauniit lauserakenteet ja hymyilemisen. Selitin puuta heinää, moneen kertaan, ja toimittaja joutui antamaan minulle mallilauseita, että pääsin taas juoneen kiinni.

Pätkä ei silti näyttänyt pahalta. Minua ei juurikaan näy, eikä kuulu, sillä toimittaja on jälkiäänittänyt puheistani suurimman osan omaksi spiikikseen, jossa kamera taiteellisesti zoomaa teoksesta toiseen.

Kotona uutisia oli kerääntynyt katsomaan lähisuku, vaikka eihän juuri kukaan edes ymmärrä ruotsia. Samoin Pohjanmaalla, jonne äiti soitti, oli esiintymistäni myös jännitetty - voi niitä!

Vaikken lopulta pahemmin mokaillutkaan, saa tv-ura minun puolestani jäädä tähän. Ja vanhainkodissa voin leuhkia esiintyneeni sentään kerran tavan uutisissa, taiteen kunniallisella asialla ei Poliisi-tv:ssä, niin kuin tuo Raimo tuossa.

Rai-rai

2011-02-20T20:01:00.000+02:00

Brankkareiden bileissä tuntee itsensä vähällä vaivalla ihan prinsessaksi. Kannattaa näyttää nätiltä, nauraa pikkutuhmille jutuille sekä läpsiä tervehtiviä käsiä pois takapuolelta - niin ja unohtaa syvempi analyysi.

Kotimatkalla aamuyöllä ajattelin pikkuisen keittiöni seinällä roikkuvaa palomieskalenteria. Tapasin illalla ainakin neljän kuukauden kaverit, eikä niiden kuukausien anonyymejä keittiöfantasioita voi enää käyttää. Onneksi kuukausia on vielä jäljellä, onneksi seuraaviin keimeihin on vielä aikaa – haluan pitää kiinni edes joistain illuusioista elokuu ja syyskuu.

Kovin prinsessaa ei kuitenkaan ollut herätä aamulla siihen, että töistä soitetaan, kun kaikki muut hätävaraihmiset ovat sairastuneet. Vaikka kuinka olisi oireita, ei krapulaa vieläkään lasketa sairaudeksi, ei edes Suomessa, ja koska ei ollut ketään muutakaan jäljellä, niin minun piti koko päiväksi mennä.

Kynnet purkista

2011-02-14T20:38:00.002+02:00

Kynnet ovat ihan kamalassa kunnossa. Ne eivät kestä pakkasta, ei hanskoja, ei mitään tästä vuodenajasta. Hituvat pois yläreunoista ja lohkeavat keskeltä kipeästi, eikä näillä voi tehdä mitään mitä evoluutio alunperin tarkoitti. Kynsimistä? Pähkinöitä?

Syön jo ennestään kalkkilisää, ja sen päälle upeakynsikäs työkaveri suositteli piimaa-kuuria. Piimaan pitäisi auttaa muutamassa viikossa, ja koska jotain tässä on yritettävä, ostin purkillisen sitä luontaistuoteosastolta. Vasta kotona huomasin, että tabletit ovat aika isoja, ja niitä pitää ottaa kolme päivässä. Kolme! Entisten kahden kalkkitabletin, magnesiumlisän, D-vitamiinin ja hormoninappulan kanssa se tekee kahdeksan pilleriä aamuisin, enkä minä edes ole sairas, vaan ihan terve.

Jos tämän kaiken nieleskely ei auta, on ehkä pakko laitattaa kynnet titaanista.

Fair ladyt

2011-02-13T21:42:00.003+02:00

Kävin siskon kanssa lauantaina Jyväskylän kaupunginteatterissa katsomassa My fair Ladyn. Se oli paljon parempi kuin odotin, niin hyvä että pidätin kyyneitä monta kertaa. Musikaalin Eliza oli virkistävästi jotain Audrey Heburnin viattoman kukkaistytön ja Pretty Womanin lateksiprostituoidun väliltä, jotain iloista ja räävitöntä cancania, jonka ruusut lensivät yleisöön asti, ja me otimme vastaan.

Jälkeenpäin joimme vaaleanpunaista kuohuviinä ja söimme laskiaispullat.

Viime viikko oli niin painava, etten osaa edes sanoa. Sitä minä olin paossa, ja hyvin toimi: en muistellut töitä yhtään vaikka pomo soittikin kerran.

Muistutus: laskiaispullien suhteen pitää tarttua toimeen: kun sesonki päättyy, se päättyy, enkä ollut tiennyt että ne voivat olla noin hyviä.

Kansanperinnekauhua

2011-02-08T19:52:00.006+02:00

Lainasin kirjaston bestsellerseistä Boris Hurtan kirjan Noidan nahka. Takakannen mukaan se on kokoelma suomalaiseen historiaan sijoittuvia kauhunovelleja. Teeman lisäksi kiinnostuin kirjan epämääräisestä kotikutoisuudesta: sen on kustantanut Turbator, ja kirja näyttää vähän takahuoneen kopiokoneella tehdyltä.

Novellien aikajana ulottuu karkeasti 1000-luvulta 1970-luvulle. Tapahtumapaikat vaihtelevat Michiganin suomalaisesta siirtokunnasta Tukholmaan, Venetsiaan ja Suomeen. Kahdestatoista kertomuksesta kolme itsenäistä tarinaa käsittelee koppakuoriaisiin liittyvää kulttia, loput keskittyvät pääosin suomalaisten muinaisuskontojen ympärille. Ne ovatkin kokoelman parasta antia: koppakuoriaisjutut alkavat nopeasti toistaa itseään, ja tuntuu kuin kirjailija olisi kaavaillut niistä isompaa kokonaisuutta, joista nämä kolme ovat ei-paras-mahdollinen tynkä.

Googletin Boris Hurtan, sillä nimi tuntui samasta hatusta vedetyltä kuin tarinoiden päähenkilöiden nimet, kuten bibliofiili Yrjö Yrjölä. Hurtta onkin salanimi, jonka takana kirjoittaa ylikonstaapeli Tarmo Tapio Talvio.

Vähän outo, mutta hauska pieni kirja tämä.

Yksin näyttelyssä

2011-02-06T18:53:00.001+02:00

Kävin eilen Pentti Sammallahden retrospektiivissä. Kuvat olivat hienoja, mutta sain melkein pilattua näyttelykäynnin hermostumalla muihin ihmisiin. Valokuvien edessä oli liikaa väkeä, kuvat niin tiuhassa ettei toisiin törmäämiseltä voinut välttyä. Ja jos vältti tönäisyn, jäi kuitenkin kiinni sanoihin tai keskusteluun, joka tarttuu korvaan vaikkei haluaisi.

Kun töissä on koko viikon ollut tosi ekstrovertti, tekee vapaapäivänä mieli olla puhumatta kenellekään. Tiedän ettei pitäisi, ettei töistä oikeasti toivu näin, vaan työpuheen tila pitäisi täyttää toisenlaisella puheella. Silti varastin yhden päivän vain itselleni. Väistelin tuntemattomia tungoksessa, ja odotin hetkeä, jolloin kaikki asiat on hoidettu, ja kotioven sai sulkea minun ja muun maailman väliin.

Valokuvataiteen museon naistenvessaan oli pitkä jono, joten menin invavessaan. Se oli yllätys-installaatio; yhdistetty siivouskomero ja henkilökunnan taukohuone. Siellä oli jopa mikro, vaikka toki myös invaistuin, kahvisia mukeja pinossa sekä kuivuvia lattiarättejä. Sinne olisi voinut linnoittautua pidemmäksikin aikaa, pakoon muilta, vaikka vessassa rekvisiitan takia olikin oudosti seuran tuntua.

Kutsu / Einladung

2011-02-05T12:00:00.004+02:00

Eilen sain kutsun ensi kesän häihin Saksaan. Olen jo odottanutkin sitä, mutta silti sen poimiminen ovimatolta oli kuin lahjan saisi.

Kutsua lukiessa ajattelin ensin kaikkea iloista; vaatteita-ystäviä-lentokonetta-kukkia-rauniolinnaa. Sitten ajattelin sen huolestuneen ajatuksen pois, etten muka voisikaan lähteä koska en uskaltaisi, ja kun se oli ajateltu niin se oli jo poissa, ja saatoin paremmin keskittyä kuvaan jossa kävelen ladottua kivikatua uudet kengät jalassa, juhlamekko päällä, hymyillen.

Siinä kuvassa ei ole ääniä, mutta niiden lisäämiseksi voisin kaivaa vanhat saksankirjat esiin. Toistaiseksi muistan vain lukusanat ja perustervehdykset, ehkä jotain muuta pientä Was?!. Sulhasen äidin onnitteleminen saksaksi ei menisi millään, puhumattakaan pikku flirtistä pöytänaapurin kanssa.

Ja taas kerran: onneksi kesään on vielä aikaa. Tällä päivittelyllä siitä tulee mahtikesä, varmasti.

Savate

2011-02-02T19:43:00.001+02:00

Joskus vuosia sitten osallistuin kaupunkisotaan, jossa suljetussa tilassa metsästettiin vastustajajoukkuetta järeillä laseraseilla. Minusta ei ollut siihen, ei yhtään: tuntui kamalalta ampua toista ihmistä, edes värivalolla. Muistaakseni menin nurkkaan odottamaan sodan loppumista ja annoin muiden hoitaa ammuskelun.

Siksi ajattelin, että toisen ihmisen lyöminen voisi tuntua yhtä hankalalta, mutta jostain syystä ei. Samoin vatsaan potkiminen: ei mitään moraalihätää.

Ensimmäisellä tunnilla minulla oli lainahanskat. Kun riisuin ne, kädet haisivat niin pahalta, ettei niitä kestänyt loppuvenyttelyissä nostaa rintakehää ylemmäs. Se ei ollut mikään tavan hien haju, vaan tuhannen hien mädän lihan tuoksu. Siksi menin ja ostin heti uudet hanskat. Vaaleanpunaiset, hirvittävän säästöporsaan pinkit, ja niin kiiltävät, että melkein helmiäiset. Ajattelin ettei sellaisilla lyöminen voi olla niin pahasta kuin muun värisillä hanskoilla, ja sitä paitsi: kyllä tässä enemmän Miss Piggy- kuin Rocky Balboa-asenteella toistaiseksi mennään.

Talvimyrsky

2011-01-30T11:17:00.005+02:00

Näin viime yönä pahaa unta. Nykyään kaikki unet, hyvät ja pahat, liittyvät töihin, mutta tämä oli ensimmäinen kunnon painajainen.

Heräsin siihen, että kasvoilla tuntui selvä veto, ja tuuli ulisi kattoränneissä. Se ei ollut unta, vaan talvimyrsky, mutta tuulen äänet olivat ehtaa pelottelua; paukutusta, kolinaa, itkua ja valitusta. Savupiipun kautta tuuli työnsi itsensä sisään talon kanaviin, niin että jopa keskellä taloa, vessassa, kuului tuulen nyyhke.

Sähköt katkesivat, syttyivät, katkesivat. Isä laittoi tulet hellauuniin, ja keitti aamupuuron sen hehkulla.

Kahdeksan jälkeen valot syttyivät, ja jäivät. Oma avuttomuus tuntui ärsyttävältä; aamun pimeässä en osannut edes kynttilöitä niistää kunnolla, vaan ne valuttivat steariinia ympäri helmojaan. Papu sentään pyydysti pienen hiiren kellarista, minä vain istuin sohvalla ja vääntelin käsiäni, pimeydelle ja painajaisen viime rippeille.

Ja minulle tuli jo ikävä omaan kotiin, jossa sähköt eivät oikkuile, ja josta on suora suoni työpöydän luo, jonka ääressä sentään tiedän mitä tehdä.

Kissan kanssa matkustamisesta

2011-01-28T18:33:00.009+02:00

Siskon mukaan Papu menee helposti kuljetusboksiin, ihan itsestään oikeastaan, kunhan vain luukun avaa.

No ei mennyt. Jouduin survomaan sitä sinne etupäästä ja takapäästä kuin paraskin Teemu Mäki, Papun ulvoessa ja roikkuessa hyvin epäkissamaisessa X-asennossa. Minulla oli vähän kiire, eikä kissan kärsimys helpottanut hermostusta yhtään. Tai se, että kissankopan luukku sitten aukesi metroaseman liukuportaiden yläpäässä, tipahti rappusille ja Papu puoliksi ulos.

Bussissa Papu alkoi naukua. Ensin kevyesti, niin että vain lähimmät tädit huomasivat voi onko sulla kissa siellä ja sain sen vielä silittelyllä välillä hiljenemään. Tämä oli äänenavausvaihe, jota kesti Lahteen asti; siitä eteenpäin Papu räykyi ja moukui niin että joku kysyi Onko se sairas? - Ei kun se ei oikein tykkää. Papu jaksoi huutaa hätäänsä kovaa ja pitkään, melkein kotikotiin asti, välittämättä siitä että yöbussissa kaikki muut yrittivät nukkua.

Voi raukkaa. Ajattelin että tätä se ei anna anteeksi ikinä, mutta höpsis: aamulla se jo tuli jalkoihin kyhnäämään. Joko muisti on lyhyt, tai sitten se jotenkin aavistaa, että matka on kärsittävä parempiin oloihin pääsemiseksi pois ee:n dieettiruuilta.

Luovutan kissan hoidon taas eteenpäin, mutta tammikuulle Papu olisi oikeastaan ansainnut oman postaustunnisteen.

Kesäloma 2011

2011-01-25T20:45:00.002+02:00

Ensi kesänä minulla on muutama päivä palkallista kesälomaa. Aikuisten lomaa siis, ensimmäistä kertaa, sillä eivät palkattomat vapaapäivät millään selittelyllä ole koskaan kokonaan lomaksi muuttuneet.

Loman olemassaolo selvisi viime viikon viikkopalaverissa, jonka jälkeen olen muutaman kerran yrittänyt pohtia, mitä vapaallani tekisin. Minulla saattaa olla tulossa hääkutsu Saksaan, joten toiseen ulkomaanmatkaan ei ole rahaa eikä oikein intoakaan. En harrasta mitään erityistä, jota lähteä kesäleireille kehittämään. Salaa pelkään kaipaavani lomalla töihin.

Toisaalta, eihän minun ole pakko mennä minnekään. Kuten Papu: elämältä kaiken sain pelkästään siitä riemusta että tulin kotiin ja täytin ruokakupin. Olen siis yrittänyt miettiä pieniä asioita, joista pidän tosi paljon, ja joihin voisin lomallakin keskittyä. Toistaiseksi lista on vielä lyhyt:

pyöräileminen
hiilisilakkapihvit
ikkunoiden peseminen

mutta onhan se jo alku, tai oikeastaan puolet lomasta, jos noista nauttii hitaasti ja huolella.

Onneksi kesään on vielä aikaa.

Kissan kanssa nukkumisesta

2011-01-22T19:12:00.001+02:00

Yleensä nukun yöni keskellä sänkyä, paitsi nyt, kun kyläluuta Papu haluaa nukkua siinä. Aluksi luulin että me molemmat mahdutaan tähän leveään sänkyyn, mutta heräsin aina siihen, että makaan poikittain, vääntyneenä, puoliksi reunan yli tai juuri tipahtamaisillani, ja keskellä sänkyä lepää kissa.

Kun sammutan valot, ei Papu osoita sänkyä kohtaan mitään kiinnostusta. Se nyhjää lattialla, yleensä treenivaatteiden päällä, jotka on asetettu pinoon aamua varten. Kun nukahdan, siirtyy se jossain vaiheessa sänkyyn, hiipii kylkeen ja alkaa nojata itselleen sopivaa koloa. Minä siirryn vähän kerrallaan, kunnes Papu saa juuri sen paikan jonka haluaa.

Nukkuva ei voi heräämättä komentaa vastaan, joten luovutin, ja siirryin lähtökohtaisesti nukkumaan kylmän seinän viereen. Papu hallitsee keskellä, Papun-maalla, ja käy välillä työntämässä päätä käden alle silitettäväksi. Jos herään yöllä, se tarkkailee huonetta, vahtii.

Ja salilla yskin kissankarvoja, joita paita on täynnä.

Juoksumattotunti

2011-01-18T20:58:00.008+02:00

Alkulämmittelyn jälkeen ohjaaja antoi jokaiselle juoksutaustan mukaisen aloitusvahdin. Kolme minuuttia juostiin sitä, sitten hypättiin puoleksitoista minuutiksi laidoille hengähtämään. Samalla koneeseen lisättiin vauhtia, niin että seuraava kolmeminuuttinen juostiin taas kovempaa. Nopeutta lisättiin yhteensä viisi kertaa, ja jotenkin ihmeesti voimia löytyi jokaiseen kiihdytykseen.

Iso osa vedoista meni ohjaajan kannustuksen piikkiin. Juoksin maksimisykkeeni yläreunalle, sitten vielä pikkuisen yli, sydän takoen kuin kehämarsulla. Tunnin jälkeen tuntui kuin joku liian iso piikikäs olisi käynyt rintakehässä puhaltamassa, mutta jättänyt kuitenkin jälkeensä makean venytyksen tunteen.

Ekan kerran jälkeen olen jatkanut matolla kikkailua. Vuosikaudet juoksin lähinnä koneen tarjoamia ohjelmia, vuoristoa, intervalleja tai tavoitesykettä, mutta nyt taidan mennä kilpaa omien rajojeni kanssa.

Eniten olen fiiliksissä siitä, että sain jostain tosi tutusta irti ihan uutta. Siihen tarvittiin ulkopuolinen näyttämään, joten ehkä, kai sitten niin, ohjatuilla tunneillakin kannattaisi välillä käydä.

Paula

2011-01-16T10:54:00.001+02:00

Kirja alkaa:
Kuuntele Paula, kerron sinulle tarinan, jotta et olisi aivan eksyksissä, kun heräät.
Neljäsataa sivua myöhemmin kirja loppuu:
Hyvästi Paula, nainen. Tervetuloa Paula, henki.

Isabel Allenden Paula sattui käsiin jotain ihan muuta etsiessäni, mutta vahvan alun ja lopun vuoksi lainasin senkin. Tämä tapahtui joulukuun puolivälissä, joten normaaliin lukutahtiini verrattuna Paula on edennyt tuskaisen hitaasti.

Joulukuussa 1991 Allenden tytär Paula vajosi porfyriakohtauksen seurauksena koomaan. Paula oli 26-vuotias, äskettäin avioitunut, terve nuori nainen. Pysyäkseen tyttärensä tukena ja toisaalta itse järjissään sairaalavuoteen reunalla, alkoi Allende kirjoittaa Paulalle pitkää kirjettä, jossa kertaa oman elämänsä vaiheet. Kun Paula heräisi, voisi hän lukea kaiken läpi, ja muistaa itsensä äidin tarinassa.

Paula inhosi tunteilua, ja väitti ettei tunnistanut äitinsä kirjoissa käytettyjä sukutarinoita tai Chileä, jotka Allende oli kääntänyt maagiseen realismiin. Siksi äiti kirjoitti tämän kirjan toisin, suoraan ja niin rehellisesti kuin osaa, ettei Paulan tarvitsisi lukiessaan kiemurrella.

Kuten loppulauseesta arvaa, ei Paula enää herännyt. Hän eli pitkän vuoden koomassa, kuihtui ja etääntyi, ja kirjaksi muuttuvan kirjeen kautta alkoi Allende vähitellen hyväksyä luopumisen ja hyvästit. Lopun kuolema on helpotus, saattohoidon huipennus, jota koko perhe kokoontuu todistamaan.

Allende on yksi suosikeistani, joten kirjan läpikahlaaminen tuntui kuin takaisinmaksulta kirjailijalle, joka on ensin antanut monta lukuiloa. Paula ei kuitenkaan ole mikään Henkien talo tai Zorron tarina, vaan liian henkilökohtainen nautiskeltavaksi. Välillä lukeminen tuntui kivireen vetämiseltä. Toisaalta, kun kirjaa on jäljellä enää viimeiset viisikymmentä sivua, ei sitä enää uskollisuuden nimissä voi keskenkään jättää.

Kenelle tätä voisi suositelle? Niille, jotka jättävät hyvästejä tai joiden läheinen on saattohoidossa. Chilen lähihistoriasta kiinnostuneille. Uskollisimmille Allende-faneille, varauksella.

Kissanruokaa

2011-01-14T20:06:00.006+02:00

Sitten viime vierailun Papu on pikkuisen lihonut. Ennen se oli siro pikkukissa, nyt enempi matamimallia. Suloinen silti.

Kissanruokani oli yllättäen ihan lopussa kuka sitä täällä syö? joten tulin tiistaina kotiin lähikaupan kautta. Tavallisesti ostan Papulle jotain kissojen gourmet-nappuloita, mutta koska ruokarahat olivat sinä iltana vähissä, ostinkin halvempaa light versiota Vähemmän rasvaa sisäkissasi parhaaksi! ja sitä paitsi ajattelin ettei se Papullekaan pahaa tee.

Vaan ilmeisesti tekee. Papu ei nimittäin syö. Ensimmäisen kerran kun rapistin ruokakupin täyteen, tuli se laukaten saaliille, mutta jo lyhyt nuuhkaisu vei fiilikset. Eikä kuppi ole sen jälkeen vajennut. Vettä kyllä kuluu, ja hiekkalaatikkoon ilmestyy kamaa, joten joko Papu syö jotain, mitä en vielä ole huomannut, tai se paastoaa, eli suolenmutkat tyhjenevät omia aikojaan. Ihan virkeä se vielä on, joten en tosissaan huolehdi, mutta jos Papu alkaa vaikuttaa väsyneeltä, haen sille jotain muuta maksaa ála Daltonin muori.

Paitsi että viime yönä se kävi vähän rapistelemassa kuppia. Heräsin, mutta yritin olla niin kuin en huomasi. Aamulla vajetta oli ehkä teelusikallinen, joten nälkä taitaa lopulta kruunata köyhemmätkin nappulat.

Niin tai näin, tätä menoa Papu palaa tammikuun lopussa maakuntaan piirun verran sutjakkaampana citykissana.