Uni Manuela Boscosta

Illalla katsoin pätkän Manuela Boscon haastattelua, jossa ex-aituri-nyk-näyttelijä selitti jotain kehon tasapainosta ja hyvästä olosta. Menin nukkumaan. Aloin nähdä unta, jossa Manuela jatkoi puhettaan, mutta äkkiä minulle tuli tosi huono olo, heräsin, ja juoksin vessaan oksentamaan suoraa huutoa. Tätä jatkui koko yön puolen tunnin välein; puhjennut räyhämahatauti antoi minun torkahtaa puoleksi tunniksi, jonka aikana Manuela yritti jatkaa juttuaan, paitsi ettei ehtinyt, koska minun piti taas herätä oksentamaan.

Kolmannen oksun jälkeen en mennyt enää sänkyyn vaan raahasin peiton ja tyynyn lähemmäksi vessaa. Kymmenennen oksun tienoilla luulin että kuolen, mutta enpäs sitten kuollutkaan – kuuden jälkeen aamulla tajusin nukkuneeni yli puolen tunnin räjähdysrajan ilman että vatsamörkö olisi röyhtäissyt. Unen Manuela tosin mökötti, eikä enää suostunut jatkamaan asiaansa loppuun.

Seuraavan päivän olin kuumeessa, kaikkea minussa särki ja aamupalan tuoksut tuntuivat tulevan jostain kaukaa toiselta planeetalta. Onneksi en ollut yksin, onneksi minulla oli perhe joka tyrkytti mehua, piimää ja luontaislääkkeitä sen vähän minkä jaksoin niellä. Toiseen silmään oli revennyt verenpurkauman punainen kukka ponnistuksesta, ja molemmat silmät olivat koko päivän kyynelten suolasta hiekkaiset, ennen kuin illalla uskalsin tassuttaa siskon kanssa saunaan.

Luulin että oksennustauti on vain lapsille, vaan eipä olekaan. Enkä tiedä miten kävisi, jos Manuela Bosco jostain syystä tässä tosielämässä haluaisi tulla juttelemaan – minulle saattaisi tulla paha maku suuhun.

Lumikengillä

Sain sedältä lainaksi lumikengät ja sauvat. Olen halunnut kokeilla lumikenkiä jo kauan, sillä ainakin Aku Ankassa ne näyttävät tosi talviseikkailuvälineiltä. Sauvoja vähän epäilin, mutta otin kuitenkin, kun setä suositteli. Onneksi otin.

Ilman sauvoja olisin ollut pulassa, sillä ankkojen lumikenkäretket tehdään ilmeisesti paremmalla hankikannolla. Välillä vajosin lumeen reittä myöten, kerran nivusiin asti, kun mättään alla olikin männiäisten kolo. Ilman sauvoja en olisi päässyt ojasta ylös, enkä jaksanut paarustaa hangessa puoltatoista tuntia – sauvat antoivat tasapainon ja rytmin.

Halusin lumikengillä kartoittaa reitin ja pohjan toiselle suosikilleni, umpihankihiihdolle. Valitettavasti kenkäily oli niin raskasta ettei suksille samana päivänä ollut enää mitään saumaa.

Hassu ilmiö: kun lumikengillä harppoo syvässä hangessa, lentää niistä vuorotellen lasti lunta suoraan kävelijän takapuoleen. Minulla oli takissa lumilukko, joka esti lumen pääsyn selkään asti, mutta takin helman alle kertyi kuitenkin lunta. Kotipihassa vaatteita puistellessa takin alta irtosi pieni, sulava nietos. Sisällä vaatteita vaihtaessani huomasin että kaikki kerrokset alushousuja myöten olivat läpimärät jäisestä sulamisvedestä. Tästäkään ongelmasta ankat tuskin kärsivät.

Muuten hieno laji tämä: kunpa pääsisin vielä kokeilemaan sitä vähän kantavammalla hangella.

Neitipisteitä

Ylin esimiesrouva on hiihtolomalla Karibialla, joten toimiston puolella olemme töissä vain minä ja lähin miespuolinen esimies, joka on virassaan suhteellisen uusi. Mitatessani aamukahvia suodattimeen salakuuntelin tämän esimiehen ja osa-aikaisen talonmiehemme juttelua, joka kantautui sisälle tuuletuskanavan kautta. Miehet puhuivat lumitöiden lisäksi krempoistaan, siitä miten selkään sattuu ja eikä tämä vielä mitään verrattuna siihen miten paskana se selkä oli kaikesta treenaamisesta pari vuotta sitten.

Sama äijäpuhe jatkui vielä valmiin kahvin äärellä. Kun eilen pulkkamäessa naapurin pojan stiga tuli täysillä ristiselkään niin tänään jos linko ei toimi niin en kyllä kolaa. Minä ehdotin että entäs jos minä kolaisin? Johon välittömästi ei herranjestas, et kai nyt sinä. En viitsinyt muistuttaa että ennen näitä miehiä minä olin museon lumilinko ja ruuvinväännin, enkä muistaakseni muutenkaan mikään kovin avuton.

Nyt sukupuoleni ainous tuntuu kuitenkin nostavan minut prinsessamaisemmalle tasolle, mikä vaihtelun hengessä kelpaa kyllä. Tai ehkä minulle vain halutaan olla erityisen kilttejä, mikä sekin on ookoo - jos minulle on kiltti, olen kiltti myös muille.

Tulta vatsalle

Mount Everestissä tilasin tänään papu- ja linssiannokseni erittäin tulisena, kiitos. Yleensä tuliset annokset eivät ole minulle liian tulisia, pidän pienestä polttelusta, jollaiselta kolmen chilin kuvalla merkatut annokset tuntuvat. Chilikuvan merkitys vaihtelee ruokaloiden välillä, mutta missään ei vielä ole eteen kannettu tulisuuden vuoksi syömäkelvotonta annosta.

Tänään oli lähellä. Ensimmäinen haarukankärjellinen oli hyvin, hyvin polttava, ja ehdin jo katua sitä erittäin etuliitettä tilauksessani. Toinen nökäre muhennoksesta ei enää tuntunut niin pahalta, kolmas ei juuri miltään, neljäs taas potkaisi muistuttaakseen. Noin tulisesta ruuasta ei tarkempia makuja pystynyt sen kummemmin erottelemaan, kun annos veti posketkin punaiseksi.

Nyt olen kotona, ja polte suusta on valunut vatsaan. Tunne ei ole täysin epämiellyttävä, jollain lailla lohikäärmemäinen, ja tuntuu kuin veri kiertäisi normaalia vilkkaammin.

Merkintä ravintolamuistioon: kaupungin toistaiseksi polttavin annos löytyi Mount Everestistä.

Taiteellista tuotantoa

Tapasin maanantaina ratikassa miehen, jolle aikoinaan myin maalauksen lopputyönäyttelystäni. Matkalla Kaisaniemestä Hakaniemeen kävi jutellessa ilmi, että teos on edelleen kodin kunniapaikalla, vaikka koti ja asujisto on muuttunut sekä sijainnin että sisällön osalta. Kai sä vielä maalaat? mies kysyi, ja minä mutisin jotain mieluummin piirtämisestä, vaikka totuus on etten ole koskenut väreihin vuosiin.

Paitsi eilen. Minua aivastutti niin etten mennyt töihin, mutta koska olo ei ollut muuten huono, tein omaksi huvikseni kansiehdotelman SKS:lle. Tai melkein omaksi huvikseni: siskon työryhmä on saamassa julkaisun läpi, ja kanneksi olisi hyvä saada jotain taiteellista ja tarttuvaa.

Kuvasta tuli hyvä ja huono. Olen tyytyväinen siitä miten hyvin käsi vielä muistaa, toisaalta se sama epävarmuus ja itsekritiikki, mikä kymmenen vuotta sitten hallitsi kuvantekoa, on myös tuore ja veres. Sen olin unohtanut miten kivaa tekeminen on, miten vaivaton tapa olla sittenkin tyytyväinen itseensä, ja sitä ajatellen ei oikeastaan ole väliä, hyväksytäänkö kansi julkaisuun vai ei.

Toisaalta, jos hyväksyttäisiin, saisin rahaa matkakassaan. Ja matkalta lisää kuvia piirrettäväksi, joten kaikki myötämieliset henget – eikö juuri tällainen kansi olisi hyvä; niin olisi, oikein sopiva.

Talvi

Töihin käveleminen oli tänään lumiriemua, paitsi että nuha villiintyi rehkimisestä. Lunta oli satanut koko yön ja satoi koko matkan lisää, väyliä oli aurattu vain paikoitellen ja kahlasin nilkkoja, välillä polvia myöten hangessa. Syvintä lumi oli oikopolullani, jota käytän sitkeästi vaikka lunta kuinka tulisi: usein pyryn jälkeen avaan polun ensimmäisenä, jolloin hangella on vain minun ja pupun jäljet. Pulssi nousi ja vauhti hidastui; kun katsoin omia jälkiä taakseni, näytti kuin hirvi olisi tehnyt pupulle seuraa.

Töissä nenä alkoi vuotaa ja aivastelen niin paljon, että kuka tahansa joka tälle näppäimistölle vastedes sormensa asettaa, tulee väistämättä koskettaneeksi pöpöjäni. Voi olla että lähden aikaisemmin kotiin tänään. Niistäminen on hanurista.

Aamuisin ei ole enää pimeää, vaan harmaan valoisaa.

My Tarja-moment

Halonen nousee virka-autostaan ja kulkee seurueineen käytävää pitkin kohti pääovea. Narikan kohdalla hän hidastaa Ketkäs ne täällä kylmässä me kolme hymyillemme takaisin kuin keksinaamat ja minä hihkaisen Mutta lämmin sydän! Halonen meinaa jotain takaisin, mutta turvamies työntää koko porukkaa eteenpäin ja me jäämme pakkaseen hyrisemään.

Se oli torstaina, ensimmäiset avajaiset. Eilen oli toiset, ja periaatteessa ne yhdessä olivat viimeinen koristekirsikka kahden viikon näyttelynrakennuksen päälle, hakaneula joka sulkee suun säkkiä myöten. Nyt voi avata ovet, hymyillä ja levittää esiliinan helmat niiaukseen olkaa hyvät ja nauttikaa.

Kuten aina näyttelyn valmistuttua, pää lyö tyhjää. Omaa sähköpostiani en ole avannut neljään päivään, facebookia tai blogia vielä pidempään. Viimeisellä viikolla heräsin aina aamuyöstä miettimään työasioita, kaiken mahdollisen muistamista ja ehtimistä – ja nyt kun ne kaikki on tehty, en tiedä mitä tavallisesti tekisin.

No, seuraava näyttelynvaihto on vasta kesällä. Sitä odotellessa voisin avata pikkolokuohuviinin lauantai-aamun kunniaksi, ja ajatella järjestyksessä kaikki ei-työasiat läpi.