Tapasin maanantaina ratikassa miehen, jolle aikoinaan myin
maalauksen lopputyönäyttelystäni. Matkalla Kaisaniemestä Hakaniemeen kävi
jutellessa ilmi, että teos on edelleen kodin kunniapaikalla, vaikka koti ja
asujisto on muuttunut sekä sijainnin että sisällön osalta. Kai sä vielä
maalaat? mies kysyi, ja minä mutisin jotain mieluummin piirtämisestä, vaikka
totuus on etten ole koskenut väreihin vuosiin.
Paitsi eilen. Minua aivastutti niin etten mennyt töihin,
mutta koska olo ei ollut muuten huono, tein omaksi huvikseni kansiehdotelman
SKS:lle. Tai melkein omaksi huvikseni: siskon työryhmä on saamassa julkaisun
läpi, ja kanneksi olisi hyvä saada jotain taiteellista ja tarttuvaa.
Kuvasta tuli hyvä ja huono. Olen tyytyväinen siitä miten hyvin
käsi vielä muistaa, toisaalta se sama epävarmuus ja itsekritiikki, mikä
kymmenen vuotta sitten hallitsi kuvantekoa, on myös tuore ja veres. Sen olin
unohtanut miten kivaa tekeminen on, miten vaivaton tapa olla sittenkin tyytyväinen
itseensä, ja sitä ajatellen ei oikeastaan ole väliä, hyväksytäänkö kansi
julkaisuun vai ei.
Toisaalta, jos hyväksyttäisiin, saisin rahaa matkakassaan. Ja
matkalta lisää kuvia piirrettäväksi, joten kaikki myötämieliset henget – eikö
juuri tällainen kansi olisi hyvä; niin olisi, oikein sopiva.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti