Nykyään tuntuu kuin kaikki päivät olisivat keskenään samanlaisia, klo 6.05 herätyksestä illalla nukahtamiseen. Tiedän kyllä etteivät ne ole, mutta toisaalta ovat sitten kuitenkin.
Jotenkin ärsyttävin kohta on töihin meneminen, koska siinä tuntuu lymyävän näennäinen mahdollisuus valita toisin. Siis vain jos menen bussilla – tämän takia kävelen myös usein, ettei tarvitsisi pohtia liikaa. Että mitä jos en pysäyttäisikään bussia, tai pysäyttäisin jonkun ihan toisen kuin sen töihin vievän. Tai mitä jos en painaisikaan pysähdysnappia, vaan menisin pidemmälle, jonnekin missä en ole koskaan käynyt.
Ristiriitaista kyllä, töissä on mielenkiintoisempaa kuin aikoihin, koska tekemistä on yli oman tarpeen. Valmistelen näyttelyä ja koulutan uutta esimiestä, ja mietin näitä juttuja 12 tuntia päivässä. Silti se ei riitä, se ei voi olla kaikki, koska pää on jatkuvasti vain puoliksi täynnä, ja ehdin vielä miettiä miksi niin.
Haluaisin hiihtämään. Loman. Auttaa isää rakennuksella. Että olisi kesä. Savusaunaan, ja päivänkakkarakimpun. Astua tästä kehyksestä vähäksi aikaa ulos, että jaksaisi taas tulla takaisin.
Lyhyellä tähtäimellä myös ilmapallolento kuuhun saattaisi auttaa. Tai vähintään sitten hyvä korvapuusti.
1 kommenttia:
Kirjoitat hyvin! Noita tuntemuksia on kyllä aina välillä, vaikka omakin työ on yhtä hurlumheitä. Lappiin ei kannata ihan nyt just tulla hiihtämään, mutta kevväämmällä kyllä suosittelen!
Tsemppiä ja puskua, Annu
Lähetä kommentti