Papu matkustaa

Torstaina matkustin Papun kanssa Keski-Suomeen. Papu oli ollut minulla neljä päivää hoidossa, ja saimme kyydin sukulaissedältä, joka itsekin ajoi loppiaiseksi sinnepäin.

Alkumatkasta Papu itki niin lohdutonta, jatkuvaa naukua, että minua etupenkillä särki sydämestä. Jossain ennen Lahtea muistin siskon vinkin, jonka mukaan kannattaa avata kuljetuslaukkua vähän, niin että kissan suljetun paikan kammo helpottaa. Kumarruin hankalasti takapenkille, hinkutin vetoketjua vähän, jolloin Papu puski sitä vasten heti itsensä ulos ja auton lattialle. Kun se yritti käsijarrun kautta eteen vaihdekepille, nappasin sen syliini ja yritin silitellä rauhalliseksi.

Ei auttanut. Jos mahdollista, sylissä Papun paniikki oli vielä pahempi. Se ei varmaan tajunnut auton ikkunoita ja maisemaa, ei liikennevaloja, vauhtia, auton kiihdytyksiä tai yhtään mitään. Sen tassut lipsuivat hiestä kun se polki sukkahousujani yrittäen päästä joka suuntaan: ulos-ylös-eteen-sivulle. Pidin kiinni kahdella kädellä ja Papu mourusi. Välillä se läähätti silmät palaen, mikä kuulosti niin pahalta että autoa ajava setäkin yritti rapsuttaa sitä jostain pään kohdalta, toinen käsi ratissa.

Heinolassa pysähdyimme, laitoimme Papun laukkuunsa ja lähdimme nopeasti kahville. Papun itku vaimeni muutaman auton päähän – takaisin tullessamme se oli rauhoittunut tai puolitajuton ja ymmärtänyt ennen niin inhoamansa kopan arvon suojana pahalta maailmalta.

Kun pääsimme perille kerroin matkaseikkailusta siskolle, joka heti että voi ei! Matti ei enää koskaan ota Papua kyytiin! Papu näytti loukkaantuneelta koskaan en tassuani tuohon kyytiin laita mutta ei auta: näissä asioissa kissalta ei kysytä.