Mitä tiukempaa töissä on, sitä vähemmän minulle kuuluu mitään muuta. Kahden viimeisen viikon aikana omat tunteet ovat tiivistyneet lähinnä kirjojen kautta koettavaksi, niin kuin tuo Sirpale; seuraavana kokemuslistassa olisi ollut pinaattikeiton valinta pakastealtaalla. Samoin Alice Walkerin Häivähdys purppuraa oli jonkinlainen kohokohta - eikö pääasia ole, että jokin tuntuu joltain, vaikka sitten fiktiivisen henkilön kärsimykset?
Häivähdys purppuraa kertoo Celiestä, joka kasvaa aikuiseksi insestin, väkivallan ja rasismin keskellä. Kyseessä on kirjeromaani, jonka kertovat rukoukset alussa osoitetaan Jumalalle. Jossain vaiheessa Celien kärsimyksen kuppi menee kuitenkin niin perusteellisesti nurin, että hän päättää lakata uskomasta Jumalaan, joka muutenkin on valkoisten keksintö: yöpaita päällä tuomitseva valkopartainen mies – sille Jumalalle ei ole mitään väliä jonkun mustan tytön suruilla.
Shug yrittää vakuuttaa Jumalan asuvan meissä kaikissa, mustissa ja valkoisissa, puroissa ja metsän puissa, mutta Celie on saanut tarpeekseen, ja osoittaa tästedes kirjeensä ja rukouksensa Nettie-siskolle, josta on joutunut eroamaan lapsena. Nettie on jossain kaukana, ehkä kuollut, ehkä lähetyssaarnaaja, silti aina lähellä sydäntä, tai vielä enemmän: se sydämen osa jossa vielä on jotain jäljellä. Rakas Nettie, Celie kirjoittaa, ja kertoo kirjeissä elämän potkuista.
Paitsi että viimeinen kirje alkaa:
Rakas Jumala
Rakkaat tähdet, rakkaat puut
Rakas taivas, rakkaat ihmiset
Rakkaat Kaikki. Rakas Jumala.
Ihan lopussa Nettie tulee takaisin, ja vielä vanhoilla päivillään Celie saa korjatuksi rikkinäisen uskonsa. Usko onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista rakkauden lisäksi, ja tässä laajimmassa merkityksessään ne oikeastaan sekoittuvat yhdeksi.
Tarkoitus oli luopua tästäkin kirjasta, mutta miten? Tällaisen tekstin kautta saan edes jotain kontaktia omiin puutuneisiin hermoihin, ja lisäksi: en tiedä ketään, joka tekisi kautta linjan yhtä hurmaavia yhdyssanavirheitä kuin Celie tai yhtä hyvää peruna salaattia.
Häivähdys purppuraa kertoo Celiestä, joka kasvaa aikuiseksi insestin, väkivallan ja rasismin keskellä. Kyseessä on kirjeromaani, jonka kertovat rukoukset alussa osoitetaan Jumalalle. Jossain vaiheessa Celien kärsimyksen kuppi menee kuitenkin niin perusteellisesti nurin, että hän päättää lakata uskomasta Jumalaan, joka muutenkin on valkoisten keksintö: yöpaita päällä tuomitseva valkopartainen mies – sille Jumalalle ei ole mitään väliä jonkun mustan tytön suruilla.
Shug yrittää vakuuttaa Jumalan asuvan meissä kaikissa, mustissa ja valkoisissa, puroissa ja metsän puissa, mutta Celie on saanut tarpeekseen, ja osoittaa tästedes kirjeensä ja rukouksensa Nettie-siskolle, josta on joutunut eroamaan lapsena. Nettie on jossain kaukana, ehkä kuollut, ehkä lähetyssaarnaaja, silti aina lähellä sydäntä, tai vielä enemmän: se sydämen osa jossa vielä on jotain jäljellä. Rakas Nettie, Celie kirjoittaa, ja kertoo kirjeissä elämän potkuista.
Paitsi että viimeinen kirje alkaa:
Rakas Jumala
Rakkaat tähdet, rakkaat puut
Rakas taivas, rakkaat ihmiset
Rakkaat Kaikki. Rakas Jumala.
Ihan lopussa Nettie tulee takaisin, ja vielä vanhoilla päivillään Celie saa korjatuksi rikkinäisen uskonsa. Usko onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista rakkauden lisäksi, ja tässä laajimmassa merkityksessään ne oikeastaan sekoittuvat yhdeksi.
Tarkoitus oli luopua tästäkin kirjasta, mutta miten? Tällaisen tekstin kautta saan edes jotain kontaktia omiin puutuneisiin hermoihin, ja lisäksi: en tiedä ketään, joka tekisi kautta linjan yhtä hurmaavia yhdyssanavirheitä kuin Celie tai yhtä hyvää peruna salaattia.
Alice Walker on saanut tästä kirjasta Pulizer-palkinnon, ja syystä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti