Joulusumu

Äiti ja isä rakentavat uutta taloa. Siitä on jo kuori pystyssä, ja äiti jo suunnittelee, millaiset verhot aikoo ommella tai miten sohvan asemoida. Isä miettii vasta miten talon pohjahiekan saa parhaiten täryytettyä tasaiseksi ennen lämmityskaapeleiden vetämistä. Niillä kahdella on hyvä tasapaino: kun toinen suunnittelee edessä olevaa urakkaa, muistaa toinen keskittyä myös koko rakentamisen ideaan voi miten mukavaa meillä siellä sitten on, ja mihin tytöt mahtuu nukkumaan kun iltateet on saunan jälkeen juotu.

Tarvittaessa nukkumapaikka löytyy vielä kotikodistakin, joka on pienen pyrähdyksen päässä uudesta talosta. Papu on merkannut molemmat kodit, ja Murre, joka tassuttelee hajamielisenä rakennustyömaalla.

Jouluaattona maassa oli lunta, mutta kun sumu haihtui, tuli lämmin tuuli, joka tapaninpäivään mennessä söi hangen pois. Ennen lähtöä lämmitin vielä saunan, ja pakkasin jäisiä viinimarjoja repun täyteen otat nyt, ja mansikoitakin.

Ja varovainen siellä maailmalla!

Vihreän delfiinin maa

Elizabeth Goudgen Vihreän delfiinin maa on odottanut hyllyssä vuoroaan monta vuotta. Muistan ostohetkellä antikvariaatissa keksineeni romaanin kertovan Uudesta Seelannista, mikä minulle, siellä käyneelle, on jo itsessään ollut syy hankkia kirja. Nyt otin sen mukaan joululomalukemiseksi, luettavaksi ennen siirtoa poistokasaan. 

Kirjan alku vaikutti perinteiseltä, vanhanaikaiselta tyttökirjalta kuvatessaan esiliinaröyhelöistä lapsuutta 1800-luvun alussa. Sitten päähenkilöt yhden luvun välissä kasvoivat aikuisiksi, jolloin tarina laajeni sukupolvikuvaukseksi, sijoittuen siirtomaaseikkailuihin ja teollisen vallankumouksen murrokseen. Tyttökirjana se silti pysyi, sillä vaikka naiset ikääntyivät, röyhelöiden kuvailu pysyi. 

Tarinan keskiössä on kaksi sisarta – arkkityyppiset Martta ja Maria - jotka rakastavat lapsuudestaan asti samaa poikaa. Aikuisena toinen heistä päätyy naimisiin pojan kanssa, erehdyksessä väärä sisar, mistä sitten maksetaankin pitkää kärsimysveroa. Jäljelle jäänyt sisar päätyy luostariin, ja vaikka virhepariskunta elää uudisraivaajana toisella puolella maapalloa, näiden kolmen välinen side kestää. 

Kuvaus keskittyy ensisijaisesti naishahmoihin, vaikka toki sisarten yhteinen rakastettukin on tärkeässä peiliroolissa aluksi tuuliviirimäisen heikkona, mutta lopulta vastoinkäymisten viisastamana miehenä. Kirjassa toistuu ajatus lapsesta meissä jokaisessa, ihmettelyn ja kauneuden tajusta, joka elää ihmisyydessä vaikka minkälaisten kärsimysten jälkeen. Muita teemoja ovat Uusi-Seelanti, meriseikkailut, rakkaus ja usko, ihmisen nöyrtyminen sekä loppupäätelmä ”saat sen mistä luovut”. 

Goudgen tyyli on jotain L.M Montgomeryn ja Margaret Mitchellin sekoitusta, väkevää ja vanhanaikaista kuin peltirasiapastillit. Googlettaessani kirjan löysin kyllä tietoa kirjailijasta, mutta itse kirja on pikaisen haun mukaan aika unohdettu helmi hakukoneen näillä kieliasetuksilla. Vähän pidemmälle haun polkuja seuratessani löysin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan ja sen trailerin, joka kerrankin tavoittaa kirjan hengen – joskaan ei kirjaimellisesti tarinaa - osuvasti. 

Elokuva voitti 1947 Oscarin parhaista erikoistehosteista - maanjäristys! hyökyaalto! - jotka näkyvät myös trailerissa.

Ongelma näissä poistokirjoissa on, että luettuani ne joko uudelleen tai ensimmäisen kerran, en enää malttaisikaan luopua niistä, tästäkään.

Rakkaat terveiset rappukäytävästä

Ensimmäisessä kerroksessa asuu kämppiksinä kaksi venäläistä nuorta miestä, joista toinen istuu iltaisin käytävässä skypettämässä. Kaveri kyykkii etuoven vieressä, nojaa seinään ja mutisee kuulokkeiden mikkiin. Mums-mums-mums – vaikken venäjää osaakaan, kuhertelu kuulostaa joka kielellä samalta. Se ilmeisesti myös lämmittää, sillä vaikka poika istuu viileässä käytävässä ulko-oven vieressä, ei päällä yleensä ole kuin shortsit, T-paita ja varvassandaalit.

Välillä naurunhyrinä ja puhe kuuluvat toiseen kerrokseen, jopa oven läpi eteiseen, jos olen vaikka hakemassa hattuhyllyltäni sopivasti jotain. Siinä ei pitäisi olla mitään ärsyttävää, mutta kyllä siinä vähän on. Sen sijaan että kämppis kuulisi hempeilykeskustelut, leviävät ne nyt kaikille korva ovessa kuuntelijoille – vaikka mitään en ymmärtäisikään, silti, juuri siksi.

Varmaan poika tajuaa itsekin käyttävänsä yhteistä tilaa, sillä hän on alkanut avata kotiin tulijoille ulko-oven, ja tervehtiä oman keskustelunsa välissä.  Eilen poika oli laskenut läppärinsä lattialle, ja lakaisi! porrastasannetta. 

Kiivetessäni seuraavaan kerrokseen päätin yrittää unohtaa ärsyni, jos vain mahdollista – nämä pienet talonmiehen palvelut koituvat yhteiseksi hyväksi, ja vaikka remontin myötä ylimääräiset käytävään pyrkijät ovatkin vähentyneet, ei pieni lisä kulunvalvontaan tee huonoa. Ja kyllähän poika tervehtii, ja asuu tässä, ja yleensä volyymi pysyy kohtuullisena – kotiovelle asti noustuani tajusin kuulostavani ihan suomielokuvien kireältä vanhaltapiialta.

Huh, löysää pipoa tännepäin, kiitos. Että vaikka vanhapiika, niin kireydeltä sentään säästäkää.

Porkkanalaatikkoa

Tänään meillä oli museon joululounas. Parasta oli porkkanalaatikko. Mikään ei ollut huonoa, mutta taisi olla virhearvio syödä viimeiseksi kaksi mädillä täytettyä kananmunanpuolikasta. Koko loppupäivän kurkussa oli tunne, että koko joululounas – päällimmäisenä ne mätimunat – odottavat edelleen nielaisua kurkussa. Tai rykäisyä ylöspäin.

Kurkku saattaa tuntua täydeltä myös toisten murheista. Olin viikonlopun Lappeenrannassa, jossa riehuvat raskaushormonit, uhmaikä ja mustasukkaisuus. Helpoin tyyppi siellä on juuri nyt pikku-ee, jonka ongelmat sentään ratkeavat halipusuttelulla – äitiin ja isään eivät enää noin yksinkertaiset keinot tepsi. Sanoin iltapalalla ääneen etten suostu perheterapeutiksi, siihen pitää hakea joku tuntematon väliin, joku puhdas pöytä – lopputuloksena kumpikin kertoo minulle surunsa sopivan tilaisuuden tullen erikseen eikä yhdessä, koska siitä tulisi vain tulenkatkuinen riita.

En voi tehdä niille ongelmille yhtään mitään, mikä on hyvä ja huono juttu. Ja että pystyisin nielaisemaan ne eteenpäin, seuraavaan kertaan, pitää minun keskittyä johonkin muuhun: porkkanalaatikkoon, mätimuniin ja lyhyeen jouluviikonloppuun, joka on jo ihan kohta tässä. Ja uusiin kumisaappaisiini! Luovutin,  ja hankin ensimmäiset kumpparini sitten ala-asteen.

Hankala lahja

Olen hankkinut jo melkein kaikki joululahjat – hyvä ee! Koska rahat ovat olleet tiukilla, suunnittelin lahjat tarkkaan, ja hyvän keksittyäni hankin sen heti. Osa löydöistäni on aineettomia elämyslahjoja, osa silkkaa materiaa, mutta jokaisen takana voin rinta röyheänä seistä – ole hyvä, sinä rakas!

Vaan yksi vielä puuttuu: 9-v. kummitytön lahja. Minulla ei ole mitään ymmärrystä tuon ikäisistä tytöistä, ei edes tästä yhdestä, jolle tuskin uskallan jutella kahta kertaa vuodessa.

Aina ennen olen ostanut lahjaksi kirjan. Siinä perheessä ei muuten lueta paljoa, joten olen yrittänyt lahjan kautta tyrkyttää omaa rakasta lukemistani. Sitä paitsi olen ostanut vain kivoja kirjoja enkä mitään plääh noloja – näin luulin, kunnes parin vuoden sisällä minun on suoraan annettu ymmärtää että Taas. Kirja. Kiitti joo.

Salakuuntelin bussissa kuinka kaksi suurin piirtein sen ikäistä tyttöä supisivat ihanista hiustenpidennyksistä, jotka joku Satu oli saanut Thaimaassa synttärilahjaksi, ja kuinka molemmat haluaisivat sellaiset. Jestas! Ei ikinä, ei minulta. Itse olisin tuon ikäisenä halunnut sukset, sen kirjan, tai ehkä barbille lisää vaatteita.

En siis yhtään tiedä mitä ostaisin. Kaikki tyttölapsille suunnattu on ahdistavan kertakäyttöistä krääsää, ja kierrettyäni tunnin kaupungilla sellaista hypistellen, tuli minulle tosi huono olo. En vain voi ostaa mitään, jossa lukee Hello Kitty – raks lapsi, en voi.

Saattaa siis olla ettei epämieluisten lahjojen kummius väisty tänäkään jouluna päältäni, ja jos ei muuta, voi kirjojen sivuja sentään repiä vaikka marsun kuivikkeeksi.

Aina ei ole kivaa

Sunnuntaina olin niin pahalla tuulella, etten muista koska viimeksi. Treeni ei auttanut, ei ruoka, seura tai raitis ilma. Kiristelin hampaita niin monen asian kohdalla, että lakkasin laskemasta. Vähäksi aikaa helpotti illalla, kun kokeilin, osaanko heittää suoran kärrynpyörän – osasin, luulen, vaikka satavarma ei tietysti voi olla ilman peiliä tai kaveria. Hetkeksi veri palasi päähän, paha tuuli luiskahti pois tukasta ja sain nukuttua rauhalliset unet.

Vaan aamulla olisin taas voinut purra silkasta kiukusta ratikkapysäkillä tupakoivaa naista naamaan lopeta tuo, mulle tulee astma jumalauta.

Yöllä tulin kotiin räntäsateessa ja tuulessa, jalassa saappaat, joissa on tositosi korkeat korot. Hesarilta on leikattu asfalttia jalkakäytävältä, siinä on kuoppia ja kuraa, ja kompastuin monttuun nilkkani poikittain, molemmat polvet kipeäksi. Olin niin kiukussa etten edes yrittänyt nousta ylös, vaan aloin itkeä silkkaa turhautumista, kunnes joku auttoi minut ylös sieltä.

Ja uskomatonta kyllä, paha pilvi säikähti kunnon kolhua. Molemmissa polvissa on mustelmia ja hiekkaraapeita, ja nilkka on kipeä, mutta olen taas oma tasaisempi  itseni.

Sisko ja Papu tulevat huomenna kylään, koska sisko esittelee Työväenliikkeen kirjastossa kirjaa, jota on ollut toimittamassa. Töiden jälkeen menen kuuntelemaan sitä, ja varaan käteen oikein napakat nahkahanskat, että saadaan aplodeista tarpeeksi raikuvat.

Joskus vanhakin yllättää

"Yhteiskunnallinen trilleri ja yhteiskunnallinen draama 1800-luvun alkupuolen teollisesta Englannista, prostituutiosta ja lääketieteen synkistä salaisuuksista.” (Like, 2001)

Olen kyllä lukenut Sheri Holmanin kirjan Tyttö ja hänen varjonsa, heti silloin kun ostin sen vuosia sitten kirjamessuilta Liken alelaarista. Muistan lukukokemuksesta vain sen jättämän tunkkaisen olon. Tuntui kuin periaatteessa kiinnostava kirja ei olisi edistynyt ollenkaan, vaan jaaritellut loputtomiin liian pientä pränttiä turhilla sanoilla, jolloin yleensä alan kiihdyttää lukuvauhtia kohti loppua. Kutsun sellaista lukemista nieleskelyksi; katson rivin kuin kulauksen maitoa, sitten seuraavan, nopeammin, kunnes sivu kääntyy. Tenttikirjoja on tullut luettua paljonkin näin: sisältö selviää kyllä, mutta tekstistä ei varsinaisesti viitsi nautiskella.

Nyt lukaisin kirja uudestaan poistopinostani. Se olikin tosi hyvä! Näin muuttuu ee. Muistamani jaarittelu kertookin rinnalla toisen tarinan, joka yhdistyy varsinaiseen juoneen lopussa. Jaarittelu on persoonallinen kertoja – en varmaan edes tajunnut tätä aikaisemmin – joka tarkkailee tapahtumia sivusta, välillä ohjaten ja puuttuen tapahtumiin. Kerronnallisesti ihan neropattihelmiratkaisu, ja tämä toinen päähenkilö/henkilöt paljastetaan vasta lopussa. Pientä pränttiä teksti tosin edelleen on.

Paranemisestaan huolimatta kirja pysyy edelleen poistojen listalla. Hyllyyn ei vain mahdu, sortsit Tyttö ja varjo, mutta voin suositella sinua lämpimästi eteenpäin – kahteen kertaan luettavaksi.