Vihreän delfiinin maa

Elizabeth Goudgen Vihreän delfiinin maa on odottanut hyllyssä vuoroaan monta vuotta. Muistan ostohetkellä antikvariaatissa keksineeni romaanin kertovan Uudesta Seelannista, mikä minulle, siellä käyneelle, on jo itsessään ollut syy hankkia kirja. Nyt otin sen mukaan joululomalukemiseksi, luettavaksi ennen siirtoa poistokasaan. 

Kirjan alku vaikutti perinteiseltä, vanhanaikaiselta tyttökirjalta kuvatessaan esiliinaröyhelöistä lapsuutta 1800-luvun alussa. Sitten päähenkilöt yhden luvun välissä kasvoivat aikuisiksi, jolloin tarina laajeni sukupolvikuvaukseksi, sijoittuen siirtomaaseikkailuihin ja teollisen vallankumouksen murrokseen. Tyttökirjana se silti pysyi, sillä vaikka naiset ikääntyivät, röyhelöiden kuvailu pysyi. 

Tarinan keskiössä on kaksi sisarta – arkkityyppiset Martta ja Maria - jotka rakastavat lapsuudestaan asti samaa poikaa. Aikuisena toinen heistä päätyy naimisiin pojan kanssa, erehdyksessä väärä sisar, mistä sitten maksetaankin pitkää kärsimysveroa. Jäljelle jäänyt sisar päätyy luostariin, ja vaikka virhepariskunta elää uudisraivaajana toisella puolella maapalloa, näiden kolmen välinen side kestää. 

Kuvaus keskittyy ensisijaisesti naishahmoihin, vaikka toki sisarten yhteinen rakastettukin on tärkeässä peiliroolissa aluksi tuuliviirimäisen heikkona, mutta lopulta vastoinkäymisten viisastamana miehenä. Kirjassa toistuu ajatus lapsesta meissä jokaisessa, ihmettelyn ja kauneuden tajusta, joka elää ihmisyydessä vaikka minkälaisten kärsimysten jälkeen. Muita teemoja ovat Uusi-Seelanti, meriseikkailut, rakkaus ja usko, ihmisen nöyrtyminen sekä loppupäätelmä ”saat sen mistä luovut”. 

Goudgen tyyli on jotain L.M Montgomeryn ja Margaret Mitchellin sekoitusta, väkevää ja vanhanaikaista kuin peltirasiapastillit. Googlettaessani kirjan löysin kyllä tietoa kirjailijasta, mutta itse kirja on pikaisen haun mukaan aika unohdettu helmi hakukoneen näillä kieliasetuksilla. Vähän pidemmälle haun polkuja seuratessani löysin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan ja sen trailerin, joka kerrankin tavoittaa kirjan hengen – joskaan ei kirjaimellisesti tarinaa - osuvasti. 

Elokuva voitti 1947 Oscarin parhaista erikoistehosteista - maanjäristys! hyökyaalto! - jotka näkyvät myös trailerissa.

Ongelma näissä poistokirjoissa on, että luettuani ne joko uudelleen tai ensimmäisen kerran, en enää malttaisikaan luopua niistä, tästäkään.