Rakkaat terveiset rappukäytävästä

Ensimmäisessä kerroksessa asuu kämppiksinä kaksi venäläistä nuorta miestä, joista toinen istuu iltaisin käytävässä skypettämässä. Kaveri kyykkii etuoven vieressä, nojaa seinään ja mutisee kuulokkeiden mikkiin. Mums-mums-mums – vaikken venäjää osaakaan, kuhertelu kuulostaa joka kielellä samalta. Se ilmeisesti myös lämmittää, sillä vaikka poika istuu viileässä käytävässä ulko-oven vieressä, ei päällä yleensä ole kuin shortsit, T-paita ja varvassandaalit.

Välillä naurunhyrinä ja puhe kuuluvat toiseen kerrokseen, jopa oven läpi eteiseen, jos olen vaikka hakemassa hattuhyllyltäni sopivasti jotain. Siinä ei pitäisi olla mitään ärsyttävää, mutta kyllä siinä vähän on. Sen sijaan että kämppis kuulisi hempeilykeskustelut, leviävät ne nyt kaikille korva ovessa kuuntelijoille – vaikka mitään en ymmärtäisikään, silti, juuri siksi.

Varmaan poika tajuaa itsekin käyttävänsä yhteistä tilaa, sillä hän on alkanut avata kotiin tulijoille ulko-oven, ja tervehtiä oman keskustelunsa välissä.  Eilen poika oli laskenut läppärinsä lattialle, ja lakaisi! porrastasannetta. 

Kiivetessäni seuraavaan kerrokseen päätin yrittää unohtaa ärsyni, jos vain mahdollista – nämä pienet talonmiehen palvelut koituvat yhteiseksi hyväksi, ja vaikka remontin myötä ylimääräiset käytävään pyrkijät ovatkin vähentyneet, ei pieni lisä kulunvalvontaan tee huonoa. Ja kyllähän poika tervehtii, ja asuu tässä, ja yleensä volyymi pysyy kohtuullisena – kotiovelle asti noustuani tajusin kuulostavani ihan suomielokuvien kireältä vanhaltapiialta.

Huh, löysää pipoa tännepäin, kiitos. Että vaikka vanhapiika, niin kireydeltä sentään säästäkää.