Aina ei ole kivaa

Sunnuntaina olin niin pahalla tuulella, etten muista koska viimeksi. Treeni ei auttanut, ei ruoka, seura tai raitis ilma. Kiristelin hampaita niin monen asian kohdalla, että lakkasin laskemasta. Vähäksi aikaa helpotti illalla, kun kokeilin, osaanko heittää suoran kärrynpyörän – osasin, luulen, vaikka satavarma ei tietysti voi olla ilman peiliä tai kaveria. Hetkeksi veri palasi päähän, paha tuuli luiskahti pois tukasta ja sain nukuttua rauhalliset unet.

Vaan aamulla olisin taas voinut purra silkasta kiukusta ratikkapysäkillä tupakoivaa naista naamaan lopeta tuo, mulle tulee astma jumalauta.

Yöllä tulin kotiin räntäsateessa ja tuulessa, jalassa saappaat, joissa on tositosi korkeat korot. Hesarilta on leikattu asfalttia jalkakäytävältä, siinä on kuoppia ja kuraa, ja kompastuin monttuun nilkkani poikittain, molemmat polvet kipeäksi. Olin niin kiukussa etten edes yrittänyt nousta ylös, vaan aloin itkeä silkkaa turhautumista, kunnes joku auttoi minut ylös sieltä.

Ja uskomatonta kyllä, paha pilvi säikähti kunnon kolhua. Molemmissa polvissa on mustelmia ja hiekkaraapeita, ja nilkka on kipeä, mutta olen taas oma tasaisempi  itseni.

Sisko ja Papu tulevat huomenna kylään, koska sisko esittelee Työväenliikkeen kirjastossa kirjaa, jota on ollut toimittamassa. Töiden jälkeen menen kuuntelemaan sitä, ja varaan käteen oikein napakat nahkahanskat, että saadaan aplodeista tarpeeksi raikuvat.