Lauluja

Raitiovaunussa Vesa Vierikko lauloi Topi Sorsakosken Surujen kitaraa. Oletin että sitä olivat pyytäneet kaksi keski-ikäistä rouvaa, jotka kuuntelivat turkeissaan vieressä, kädet haltioituneesti rinnalle ristittyinä. Eikä siinä mitään, hyvin Vierikko hyräili ne kohdat joita ei suoraan muistanut, ja jotain samaa oli näössäkin kuin Sorsakoskella.

Sävel on tarttuva, mutta sanat aika lohduttomat. Samaa fiilistä toistelee Hannu Mäkelän Mestari, joka on kirjoitettu Eino Leinon viimeiseksi, elämää muistelevaksi monologiksi. En muista miksi olen Mestarin hyllyyni hankkinut, ehkä lahjaksi äidille, mutta se on taas näitä luen sen vielä ennen kuin luovun-kirjoja. Leinon suru ja ikävä on sitä samaa Sorsakosken kitaraa, mutta tiiviimmin kohti tiettyä L. Onervaa, jota runoilija ikävöi aina vain, vaikka petettynä ja jätettynä. Tulisit nyt, tulisit taas – sinä vain. Eikä Onerva tule.

Toisen, vähän iloisemman laulun kuulin Outi Heiskaselta, joka lauloi meille itse sanoittamansa joulurunon eihän minulla tähän oikeaa säveltä ole mutta menkööt. Se oli iloinen, hupsu ja tunteellinen runo jouluna syntyneestä sonnista, jolle annettiin nimeksi Jeesus. Lopuksi laulu toivotti kaikille hyvää joulua, ja minua hymyilytti se jossain selkälihaksissa asti. Kohta on joulu, eikä sen odotus ole pelkkää surujen kitaraa tai tavaratalojen hienostelua: valo voi näköjään tuikkia myös meissä ihan tavallisissa, kaakaota juodessa, kesken palaverin tai hajamielisen ajatuksen.