Kantarelleja

Äidin kanssa tavattiin naapurin Mauri metsässä. Meillä oli ämpärit puolillaan tatteja ja haperoita, Mauri oli etsimässä vanhalle omenapuulle tukikeppejä.

Kun esittelimme saalista, Mauri - sienestysmestari - alkoi käydä sitä läpi, ja heitti melkein puolet pois ei kuulkaa kannata, ei nää oo niin hyviä. Kun katsoimme toisiamme vähän huuli väpättäen, Mauri mietti hetken, ja päätti no mä voisin kyllä näyttää teille mun kantarellipaikan, kun se on tässä niin lähellä.

Sitä kantarellipaikkaa on yritetty urkkia vuosikaudet, turhaan, sillä sienestyssalaisuudet ovat siellä päin isoja salaisuuksia. En tiedä mikä Maurin pään nyt pehmensi, avuttomat ilmeemme vai – kuten omien sanojensa mukaan – oon saanut jo yhden kantarellikastikkeen omasta pihasta ja tänä vuonna niitä tulee niin paljon. Joka tapauksessa Mauri herrasmiesmäisesti piteli piikkilankoja ja risuja pois tietä, kun könysimme syvemmälle metsään.

Paikka on naapurin Joukon vanha laidun. Jouko ei itse välitä sienistä, mutta on sitä lajia naapuri, joka ei välttämättä soisi omilla maillaan edes marjastusta. Siksi yritimme mennä hiljaa ja puhuimme kuiskien, mikä muutenkin sopi aarteenetsintään.

Ja niitä oli maa täynnä, kultaisia pieniä kolikoita. Osa oli vähän liian pieniä poimittaviksi, joten äidin pitää mennä myöhemmin takaisin. Paikka on aika epätyypillinen, sillä olen luullut että kantarellit kasvavat koivujen lähellä, ruohon seassa piilossa – tämä alue oli neulasmattoa vanhojen kuusten välissä. Silti niitä oli niin paljon, ettei sieniä tarvinnut edes etsiä, vaan ne saattoi poimia kuin tarjottimelta.

Kun Sinikka on kerran kastellut mun kurpitsantaimiakin. Tästä hyvästä äiti saa kyllä kastella vaikka koko Maurin laajan puutarhan pari kertaa, ja jättää hillopurkin vielä erikseen kiitokseksi.