Välipäiviä

Tällä viikolla on kuntosalilla ollut hiljaista. Kun menen töihin bussilla, olen ainoa matkustaja. Opiskelijakahvilassa on tyhjiä pöytiä valinnanvaikeuteen asti. Vain alennusmyynneillä näkyy ihmisiä, muttei sielläkään ahdistustungokseen asti, kuten etukäteen luulin.

Pitäkää lomanne, tai missä ikinä olettekin.

Olen sis treenaillut yksin, ja siivonnut hiljaisessa museossa uutta työhuonettani. Koska ylirouva on vielä Dubaissa, olen saanut heittää pois kaksi jätesäkillistä tavaraa lähimmän esimiehen siunauksella. Siivoamisesta tulee tilan omistamisen tunne, enkä vieläkään osaa sanoa tuntuuko se hyvältä vai raskaalta. Useammin hyvältä, mutta tänään vaihteeksi taas vähän synkältä.

Vaan ei hätää: minulla on iltapäivä vapaata. Menen kotiin, laitan korkokengät ja uutta huulipunaa, imuroin koko kodin. Sitten avaan kuohuviinipullon, ja juon sen tarvittaessa vaikka hopealusikalla, että pilvi lipuu päältäni.

Hiihtohopeat

Yhtenä joululoman iltapäivistä kävimme äidin kanssa vanhat palkintolusikat läpi. Jokainen meistä lapsista on hiihtänyt kilpaa, ja viisitoista vuotta sitten menestyjät saivat palkinnoksi hopealusikoita. Meidän tyttärien lusikoita on säilytetty pumpulirasioissa vanhan liinavaatekaapin alalaatikossa, kunnes nyt otimme omamme.

Kun veljen asuntoon pari vuotta sitten murtauduttiin, oli sininahkainen aterinrasia jätetty koskematta. Todennäköisesti varkaat eivät viitsineet nähdä romuhopeaksi myymisen vaivaa, tai edes huomanneet pientä laatikkoa kirjahyllyssä, mutta ajattelen mieluummin paatuneiden rosvojen armahtaneen laatikkoa sekalaisten kaiverrusten, kuten Nappulahiihdot -86, I p, vuoksi.

Tuo Nappulahiihtolusikka on itse asiassa minun. Olin kuusivuotias, kilpailijoita vain muutama, ja rata niin lyhyt, että kun äiti työnsi minut lähdössä vauhtiin, menin liulla melkein puolet matkasta. Pahin kilpailija oli naapurin Päivi, joka todennäköisesti kaatui luovuttaja.

Huomenna ostan kiillotusainetta, ja siirrän teräksiset lusikat varastoon. Tästä lähtien täällä syödään jäätelöä hopeaisella otteella, joten tervetuloa, lähimmät kaksikymmentä toveria: lusikoita riittää, jos sitten kulho vielä pitääkin jakaa.

Joululauluja

Meidän perhejouluun verrattuna Kauneimmat joululaulut tuntuvat lähinnä äänenavaukselta. Tänäkin vuonna Lähetyskirkossa olisin mieluusti laulanut enemmänkin, mutta yhteislauluaikaa lyhensivät soololaulut ja muut esiintyjät. Sain sentään sen lauluvihon, jonka aina vien kotikotiin tuliaisiksi.

Täällä meitä säestää setä valkoisella pianolla. Siinä on kirkas ja pehmeä ääni, niin voimakas, että pitää laulaa koko kitalaen voimalla päästäkseen pianon äänen rinnalle. Sisko laulaa vieressä, ja meidän äänet sopivat yhteen niin kuin siskoäänet yleensä. Taustalla isä laulaa pehmeää bassoa tai tenoria, säästelee ääntään esiintymisiin, mutta tekee meistä silti moniäänisen perhekuoron. Mitään täydellistä sointia se ei ole, mutta hirmu mukavaa.

Yksi suosikeistani on Arkihuolesi kaikki heitä, siinä se kohta, jossa lämmin leuto ja henkäys hellä sulattaa paatuneimmankin jääkimpaleen rinnasta. Kaunis on myös Taivas sylissäni, vaikka klassikoiden rinnalla se vielä vaikuttaakin listahitiltä. Kautta tyynen vienon yön sopii meidän äänillemme, ja viimeiseksi laulamme aina Maa on niin kaunis, koska niin vain kuuluu tehdä.

Keskimääräiset kolme lauluiltaa per joulu tuntuu pieneltä määrältä koko vuotta ajatellen. Jostain syystä muihin juhliin ei kuulu samanlaista lauluperinnettä, vaikka syytä olisi. Laulaminen tekee hyvää päälle ja sydämelle, puhumattakaan perherauhasta. Ja todennäköisesti se myös silottaa myös otsaryppyjä ja selluliittia.

Täydellisen epätäydellistä

Illalla selasin siskon Kodin Kuvalehteä, jonka joulunumerossa, ruoka- ja pakettivinkkien lisäksi, on juttu 12 x ota rennosti vinkkejä stressittömään jouluun. Esimerkiksi vinkki nro 12: Siivous kannattaa tehdä vasta joulun jälkeen tai vinkki nro 4: Vähennä ruokapuolta. Jouluna ei yksinkertaisesti ole aikaa syödä kaikkea, mitä mieli tekisi. Myös vinkki nro 5 on hyvä: joulurauhan julistuksesta huolimatta ei pieni riita tai kina juhlaa pilaa.

Luulin ettei joulustressi olisi tänä vuonna minuun tarttunutkaan, kun pää on ollut niin paljon muuta täynnä. Lahjahässäkkäkin ratkesi melkein itsestään. Mutta jostain olen sen silti kehrännyt, sillä oltuani vasta puolitoista vuorokautta kotikotona olen tirauttanut jo ensimmäiset itkut, kun peilikaapin ovi putosi päähän ja siivoaminen alkoi ahdistaa.

Joten nyt päätän lopettaa tuollaisen. Himmennetään valoja, niin roskat eivät näy. Ja jos murheenkryynit jäälyhdyt eivät ota onnistuakseen, viedään hankeen lasipurkkeja tai ollaan ilman. Avataan suklaarasia jo nyt: jos niitä säästetään aattoiltaan, emme ehdi mitenkään maistaa kaikista. Jos en jaksa leipoa, en jaksa. Kuusikin otettiin ensimmäinen, jonka lumesta ravistin esiin: metsässä oli liian kylmä vaelteluun. Se on silti tämän joulun kaunein kuusi.

Epätäydellistä, onnellista joulua kaikille!

Pieni voitonjako

Jos minä voittaisin isosti lotossa, ostaisin varmaan asunnon. Ehkä tämän omani, ja samalla viereisen, niin että se meillä jatkot!-ihminen saisi kenkää ja tilalle joku kiva kuuromykkä vuokralainen. Ostaisin asunnon myös siskon naapurista, ja surullisina päivinä menisin sinne kissaa hoitamaan. Lopuista rahoista laittaisin puolet hyväntekeväisyyteen, ja toisen puolen unohtaisin, muistettavaksi vasta tosi hädässä.

Jatkaisin kyllä töissä, mutten enää murehtisi tätä pientä palkkaa. Vuoden alusta minulla on oma sekainen ja pieni työhuone, josta näköala merelle. Ihan kannatusmielessä siellä istuisin, sillä minullahan on mukava työ, ja työkaverit, jotka oikeastaan ansaitsisivat pullaa joka päivä.

Veikkausjonoista päätellen lottoaminen ei voi olla kovin vaikeata. En ole koskaan kokeillut, ja nytkin annoin suosiolla miljoonien mennä jonnekin Kangasniemelle. Ja viereisen asunnon bile-eläin on ihan kohtelias tyttö rappukäytävässä moikatessa, joten ehkä se siitä vielä aikuistuu ja saan nukkua perjantaiyöt ilman korvatulppia. Surullisien päivien ongelmaa ei voi ratkaista, sillä niitä vain tulee välillä. Mutta ei nyt, sillä nyt on

lalla-laa

Pulmien ratkaisuja

Jostain ajatuslangasta se lähti. Tamminiemi, hmm, Kekkonen, hmm, Svinhufvud – enkö muuten ole jo hankkinut äidille Ellen Svinhufvudin keittokirjaa lahjaksi? Olen! Missä se on? Parin tunnin päästä kotona maltoin tuskin nyörittää kengät jalasta, kun piti mennä jo kirjahyllylle tarkastamaan. Löytyi! Siellä se oli piilotettuna syvään kakkosriviin ylähyllyllä. Oli siellä muutakin: siskon lahja – jonka muistin - ja molempien kummityttöjen.

Lapsena me aina naureskeltiin isälle, joka hankki lahjoja hyvissä ajoin, piilotti ne, ja unohti ennen jouluaattoa. En naureskele enää. Puolustuksekseni voin sanoa, että nämä lahjat on hankittu hyvissä ajoin, melkein kaikki jo kesällä. Ja koska ne olivat poissa silmistä, olivat ne myös poissa mielestä.

Parasta tässä löydössä on tietysti se, että noin puolet lahjaongelmistani ratkesi. Kohta menen penkomaan kirjahyllyä vielä uudestaan, sillä saattaahan siellä olla lisää yllätyksiä piilossa. Ja ne joille lahjaa ei löydy, saavat sitä taikataikinaa - tai oikein lämpimän jouluhalauksen.

Hyvästi. Kiitos. Tervetuloa.

Tänään lukitsin museon, ja taivas oli kuin samettia, tähtiä täyteen tuikittu. Siellä metsän keskellä pimeys vielä näkyy, kun kaupungissa taivas on yölläkin keltainen. Metsän keskellä näkyy myös luonnonvalo; tähtien heikko hehku, tänään kuutamo.

Räystään jääpuikot ovat venyneet yli metrin mittaisiksi hirviöhampaiksi. Lumi narskuu, kun kävelen puutarhan kiviporttien kautta parkkipaikalle. On hankien nietosten hiljaista, kaukana jossain hymisee kehätie.

Ja niin minä jätin hyvästit sille paikalle.

En usko, että enää ensi kesänä. Keväällä voin tietysti ekstrata kiltteyttäni jonkun hätävuoron, mutta näyttää siltä, ettei omasta puolestani enää tarvitse. Jotenkin työasiani ovat alkaneet järjestyä melkein itsestään paremmiksi. Enkä uskalla edes ajatella jo oli aikakin etteivät suunnitelmat vain ota takapakkia, mutta hyvältä näyttää. Miten hyvältä, selviää perjantaina.

Lahjapulmia

Sopivasti joulun alla huomaan nakertaneeni turvarahastoni, syksyn pienet säästöt joulua varten, merkityksettömiin turhuuksiin itse sitä huomaamatta. Poikkeuksellisesti melkein kaikki lahjat ovat edelleenkin hankkimatta – yleensä suunnittelen niitä pitkin vuotta – ja seuraava palkka tulee vasta ensi viikolla. Lahjuksien pitäisi löytyä viimeistään tulevana lauantaina, sillä sen jälkeen olen joko töissä tai kauppojen ulottumattomissa aattoon asti.

Mutta hei: eihän kaikkiin lahjoihin tarvita paljoa rahaa. Esimerkiksi Rikhardinkadun kirjaston poistomyyntihylly on tämän syksyn suurinvertaarion vuoksi kuin lapsuuden karkkikaupan hylly: viisi kappaletta tosi paljon kaikkea hyvää yhdellä rahalla. Oletan ettei keskisuomalaisia häiritse Helsingin kaupunginkirjaston Poistettu -leima.

Sitten voisin kai tehdä jotain itse. Ongelma askartelussa on, että itse tekeleistäni tulee yleensä turhakkeita. Kaulakoru makaroonista? Hellyttävää, muttei sellaista kukaan täysjärkinen oikeasti käytä. Kynäteline taikataikinasta? Sama juttu, paitsi se ei edes toimi hyvin. Kaikki hienot jutut, joita osaan tehdä – osaan tietysti niitäkin, kuten sukat tai lapaset – vievät niin paljon aikaa, etten enää ehdi.

Voisin ehkä tehdä ruokalahjoja. Ne eivät kyllä säily kuusen alla aattoon asti, eikä niistä aina saa nättejä paketteja, mutta mikä ettei. Voisin myös luvata lunastettavia lahjoja tulevaisuuteen, niskahieronnan tai ikkunoiden pesun, mutta jotenkin se ei ole sama asia. Haluan nähdä lahjan saajan ilmeen juuri silloin, jostain kädessä pidettävästä, eikä lahjailmettä synny, jos lahja on abstrakti.

Hyvissä ajoin tehty lahjojen pähkäily on yksi ihan lempijutuistani joulussa, joten en ymmärrä miten tänä vuonna kävi näin. Syytän töitä, olen ollut siellä liikaa. Ja vapaa-aika; siihen on jestas mennyt melkein yhtä paljon.

Ja jos ei muuta, niin se taikataikina on ainakin tosi nopeatekoista.

Ligamentit kovilla

Lumimuhjussa lenkkeily kohdistaa täsmärasitusta nilkkojen nivelsiteisiin. Vasemman jalan nivelside on revennyt kerran irti, lukion koripallotunnilla, ja silloin nilkkaa tutkinut lääkäri piirsi kuulakärkikynällä kipeimpään kohtaan havainnekuvan. Tässä – viuhkamainen viivasykerö – on sun nivelside. Se on revennyt täältä irti – lisää kynänjälkeä – ja mä laitan tähän vielä ällän niin kuin ligamentti. Nilkka oli viivoista sinisenä, kipeä, mutta lääkärin ote sentään kevyt ja pehmeä. En ihan ymmärtänyt miksi jalkaa piti värittää niin, mutta ehkä se oli osa parantamisen voodoota.

Juuri ne viuhkat ovat nyt tuntuneet kipeiltä lumessa loikkiessa. Nilkka pyörii lumen painottomuuden viemänä liian isoja kaaria, suuntia joita jalka ei osaa ennakoida vaikka kuinka keveästi hyppäisi. Eikä juoksu ole mitään juoksua, se on hipsutusta pitkin kapeaa askeluraa, välillä taas leijonaloikkia umpihangen tai aurauskasan yli.

Puoli kahdeksalta aamulla Katajanokan terminaalilla urheilujoukkueellinen ruotsalaisia poikia järjesti minulle kunniakujan, jonka läpi juoksin hurrausten säestyksellä. Miksi ne oli siellä siihen aikaan? Kujan maalissa tein kierteisen sivuloikan, sellaisen jossa vilkutetaan ja lyödään kantapäät yhteen, ja ajattelin älä kaadu älä kaadu - enkä kaatunut. Kiitos, maailma.

Tällaisia juttuja sattuu vain aamuisin. Yleensä keli ei ole niin paha kuin luulisi, ja ne nivelsiteet - no, vahvistava kipu on varmasti elämysten väärti.

Karjalanpiirakoita

Pari viikkoa sitten superemännyyteni sai kuhmun, kun minulla oli nälkäisiä vieraita, eikä mitään tarjottavaa: pakasteessa jäisiä viinimarjoja, jääkaapissa pari purkkia rahkaa. Ruokahuoltoni on siirtynyt yhä enemmän työpaikkojen keittiöhin, mikä näkyy kotikaapin karuuntumisena.

Ei se mitään, siitä selvittiin. Seuraavana aamuna sain kuitenkin päähäni opetella leipomaan karjalanpiirakoita, sillä nehän sopivat pakastettavaksi, eivätkä mene ällöksi mikrossa pikana sulattaessa. Olisi hienoa osata tehdä niitä, ja vaikka kaapissa ei olisi kuin hyvää tahtoa päällysteeksi, niin ne menevät. Kaupan karjalanpiirakat ovat aika pahvisia, silti niistäkin tykätään.

Viisikymmentä sysirumaa ja viisikymmentä asteittain kaunistuvaa piirakkaa myöhemmin voin sanoa hoksanneeni homman. Kaikki rumat olen vienyt töihin, ja joka kerta kasa piirakoita on kadonnut kuin peura susilaumaan. Luulin että opettelussa olisi isompikin homma, mutta ei: leipominen on mennyt lähinnä sukulaisten kanssa puhelimessa puhuessa.

Ja nyt minulla on karjalanpiirakoita pakasteessa. Vegaanisia, ohrapuuroisia ja perunatäytteellä – vieläkö ne edes lasketaan karjalanpiirakoiksi? Superemännyydellläni on tyyni mielenrauha, sillä nyt tänne voi tulla kuka tahansa vaikka miten lyhyellä varoitusajalla, ja silti on tarjota jotain rakkaudella leivottua paitsi soittakaa jooko silti alaovelta?

Lumitöitä

Siellä toisella työpaikalla ei ole tänä syksynä työllistämistuettua yleismiestä, jolle nakitettaisiin lumityöt ja muut oksankatkomiset. Jos lunta tulee, se museotytöistä, joka sinä päivänä on vuorossa, kolaa. Museolla on lumilinkokin, mutta se on rikki. Museolla on myös kääntymispaikka, sisäänajotie, kolmenkymmenen auton parkkipaikka sekä puiden katveessa käytävät, joilta ihaillaan veistospuistoa. Paljon lumitöitä käsin tehtäväksi.

Yleensä se ei haittaa. Olen kolannut lumet pari kertaa tänä syksynä, eikä vitiä ole kummallakaan kerralla ollut paljoa, korkeintaan viisitoista senttiä kevyttä, helposti työnneltävää pakkaslunta. Työssä tulee lämmin, saa olla ulkona eikä juuri silloin ehdoteta päälle muita kukaan muu ei suostu -töitä.

Nyt olen kuitenkin vähän huolissani. Kahlasin juuri lumessa Huopalahdesta kotiin, eikä tämä ole mitään kevyttä höyhentä, vaan märkiä lumiräiskäleitä kolmenkymmenen sentin paksuudelta. Ilmalassa kävelytiellä ei kulkenut edes edelläkävijöiden polkua, ja hangen avaaminen nostatti pulssia kuin etukäteen huomista peläten.

Yleensä kolaamiseen menee puolitoista tuntia. Huomenna se ei riitä, ei varmasti, ja jos olen tosi poikki, menen kirjavarastoon ottamaan päikkärit urakan päätteeksi.

Yksinäistä vääntöä

Tapasin tänään salilla tutun, jonka olen nähnyt viimeksi elokuussa. Tulin ihan naurettavan iloiseksi tutuista kasvoista ja vartin juttelusta, siitä että treeniminä sai olla samalla lailla sosiaalinen kuin arkiminäkin.

Teologin kanssa kävimme ennen yhdessä kuntoilemassa, mutta nyt virkaatekevän pastorin vastaanottoajat menevät omieni kanssa ristiin. Nykyään siis käyn itsekseni, ja yleensä niinä kahtena tuntina en sano kenellekään sanaakaan, mitä nyt heit vastaanotossa.

Suurin osa salin vakikävijöistä treenaa yksin. Tunnistan heistä melkein kaikki näöltä ja tavoilta, vaikka emme koskaan juttele – tapa nostella painoja ja käyttää laitteita kertoo kyllä ihmisestä jotain. Kadulla nämä ihmiset huomaa kuin yläasteen leirikoulukaverit mistä mä ton oikein tunnen? emmekä koskaan moikkaa, korkeintaan vilkaistaan toisenkin kerran.

Oletan jotenkin, että suurin osa niistä vakkareista haluaa pysytellä omissa oloissaan. Minä en välttämättä haluaisi, sillä jaetusta treenistä saa enemmän irti, eikä kovakaan liike tunnu tsempattuna niin raskaalta kuin yksin. Eihän kenenkään tarvitsisi parhaaksi kamukseni ryhtyä, vaan sellaiseksi hyvänpäivän-muutaman lauseen tutuksi, sen verran että sosiaalisuuden edut saa irti.

Jos minä ryhtyisin rikollispomoksi, perustaisin vastaanottoni kuntosalille, niin kuin Jens Lapiduksen Snabba Cashissa. Kaikki jotka haluaisivat asioida kanssani, pukeutuisivat salihousuihin. Yhdessä hikoilu yhdistäisi paremmin kuin mikään, ja kuntoilun ansiosta pahoista suunnitelmista tulisi vielä katalampia.

Eli siis kyllä, treenaan edelleenkin yksin. Paitsi että hiljaa suunnittelen, kenen kanssa uskallan joskus ensimmäiseksi jutella.