Satutäti

Ensimmäisenä päivänä loman jälkeen minulle oli merkitty tunnin opastus, josta sain tietää vasta töihin tullessani. Näyttely oli upouusi, koottu poissaollessani, enkä ollut opaskoulutuksessakaan. Aikaa valmistautumiseen jäi 45 minuuttia, ja vaikka aika hyvin tämän museon ja sen kokoelmat jo tunnenkin, pääsi suusta pari saatanan saatanaa.

Hengitin syvään. Yritin ajatella positiivisesti tämä opastus voisi olla ruotsiksi. Keskityin, ja ehdin sentään käydä läpi puolet näyttelystä.

Alussa se meni ihan hyvin. Minulla on vakuuttava ääni, ja puhuin vain teoksista, joista jotain tiesin. Tällä näyttelyllä ei ole yhtenäistä juonta tai tarinaa, vaan se koostuu eri taiteilijoiden töistä, lähinnä eurooppalaisesta modernismista.

Mutta sitten joku kysyin jotain Mark Rothkon maalauksesta, ja heti perään vieressä olevasta Salvador Dalista. Perikunnat varmaan pyörivät haudassaan, sillä minä vain katsoin teoksia tarkemmin,

ja valehtelin. Keksin. Pikkuleivän. Eikä tuulesta temmattu tulkintani kuulostanut ollenkaan pahalta, vaan ihan uskottavalta ja vähän liikuttavaltakin, ainakin siinä vaiheessa kun puhuin Rothkon syvästä uskonnollisuudesta. Pitkään.

Jälkeenpäin ihmettelin paatuneisuuttani, sillä en tuntenut luikurin laskettelusta minkäänlaisia omantunnontuskia. Se oli kuin iltapäiväsatu, harmiton kuulijoille, jos kukaan ei ota siitä itseensä. Enkä minä juuri silloin välittänyt, vasta kotona, tarkistaessani faktoja, vähän nolouttani naureskelin.

Olisivat ilmoittaneet aikaisemmin.

Kokoa itsesi, nainen.