Ystävät hämärän jälkeen

”Blackeberg.
Siitä tulevat mieleen kookospallot, ehkä huumeet. ”Kunniallinen elämä.” Mieleen tulee metroasema, lähiö. Muuta ei sitten tulekaan.”

Löysin Nifiniltä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan näin tammikuussa. Muistan kuinka elokuva herätti kysymyksiä, joita olin silloin liian laiska selvittämään – nyt vastaukset tipahtivat syliini pyytämättä, sivu sivulta.

Lindqvist on kertonut halunneensa itse vastata elokuvan käsikirjoituksesta, sillä kyseessä oli ”tarina, jota en halunnut kenenkään muun pilaavan - halusin pilata sen itse, koska se oli niin lähellä minua”. Varmasti viisas päätös, sillä kirja on täynnä herkullista hirviökuvastoa sekä monimutkaisia rakkauden tasoja, jotka sekoittaisivat vähemmänkin kunnianhimoisen kuvakäsiksen. Niiden pois jättäminen on tehnyt taatusti kipeää, mutta kannattanut. Esimerkiksi jatkuvassa erektiossa riehuvalla, kasvottomalla zombiella Tranebergin metsikössä voisi elokuvattuna olla uskottavuusongelmia.

Tranebergin sillalta kolme vuotta sitten, yöllä. Tässä lähellä siis.

Lukiessani kirjan tajusin miten uskottava sen elokuvaan jätetty ydin oikeastaan olikaan. Lapsivampyyri, tiedän, mutta koulukiusaaminen, lähiön suttuinen talvi, rakkauden ikävä. Kuten arvasin, avaa kirja kaikkeen tähän monimutkaisemman tason. Mikä paikka onkaan Blackeberg? Kuka on Håkan, kuka Eli? Ja miten vampyyrit oikeastaan syntyvät? Lindqvistillä on siitäkin teoriansa.

Kuten elokuva, myös kirja on Oskarin kasvutarina. Lisäksi kirja luotaa enemmän rakastumisen häilyvää reseptiä, sitä kuinka se ei katso ikää, sukupuolta tai sopivuussääntöjä. Kirjassa ensirakkaus vampyyriin saa suorastaan puhtaan soinnun verrattuna muihin esiteltyihin lemmen muotoihin.

Vampyyreihin höpsähtäneille, kyllä. Blackebergin työkavereille, mikäpä ettei? Kauhukirjallisuutta karsastaville - ehdottomasti!