Missä kuljin kerran

Tuopin äärellä turinoidessa tulin muistelleeksi, kuinka ihan nuorena tyttönä vähän pussailin säännöllisen epäsäännöllisesti yhden naimisissa olevan kolmen lapsen isän kanssa. En ole miettinyt miestä enkä tilannetta vuosiin, mutta jostain se nyt kiertyi mieleen.

Silloin se oli viatonta huvia, joka ei koskenut muita kuin sitä epävarmaa 18-v. tyttöä, puseron rintamusta ja kesäteatterin ladon seinää. Vähän sitä miestäkin, muttei kovin usein eikä kovin paljoa.

Nyt olen lähempänä sen miehen ikää, ja näen lämpöisen suukotteluni ihan toisessa valossa. Jos joku minun perheellisistä kavereistani toimisi niinkuin se hurmuri, suuttuisin ja tuomitsisin. Eikä se toinen osapuoli, tyttö tai poika, tosiaankaan säästyisi arvostelulta.

Niin sitä vaan, että onkohan menneisyydessä enemmänkin asioita, joita en tänään hyväksyisi? En muistele tällaisia kovin usein, sillä ajattelen että jos saisin mahdollisuuden, tekisin todennäköisesti samat tyhmyydet uudelleen. Jos ei muuta niin tottumuksesta tai silkkaa hajamielisyyttäni.

Mutta tätä en varmaan ehkä tekisi.

Jotain kypsymistä sentään.

Kirjallisia harrastuksia

Kotikodin kaappeja siivotessa törmäsin vanhoihin kansioihini, joihin ee 13-v. oli niputtanut kirjallista tuotantoaan. Muistan kyllä harrastaneeni kirjoittamista, mutten mitenkään näissä määrin. Löysin kolme pitkää novellia, useita satuja, kertomuksia ja erikokoisia tarinan aihioita. Runojakin, voi nolous.

Tyylini on suoraan lainattu sillä hetkellä suosiossani olleelta kirjailijalta, Tuija Lehtiseltä, L.M Montgomeryltä tai V.C Andrewsilta. Sankarittaren ulkonäkö kuvaillaan aina piinallisen selvästi jonkin ovelan koukun, muiden silmien tai ”vahingossa” peiliin katsomisen kautta. Muistan kuinka iso ponnistus oli jättää päähenkilön ulkonäkö ensi kertaa rauhaan ”Yöllä puistossa” –tarinassa, joka heijasti jotain kauhuromanttista kauttani.

Yksi novelli on sentään edes vähemmän huono kuin muut. Sen alkusysäys oli Anneli Toijalan Silkkikengät ja Höyhenviitta –kirjassa, jonka luettuani päätin kirjoittaa samasta teemasta paremman tarinan. Silti, ei sekään mikään sulka kirjailijan töyhtöhatussa ole, joten tuotokseni saavat tulevaisuudessakin jatkaa untaan pöytälaatikossa.

Parasken puhetta

Kaipaisen kirjan kieltä miettinyt tänään olen, tähän tapaan:

Hyvä minun täällä äidin ja isän lintuna olla, silti omaan pesääni jo kaipaan.
Meillä tänään vauva kävi, kovasti kitisi, vaikka emonsa vuonalle rintaa tarjosi.
Päivä illasta kukonaskeleen pitempi ompi.
Joulukuuselle vettä kannusta kaadoin, nokan puronen kissaakin kasteli.

Kaipainen oli kirjoittanut Paraskensa puhumaan niin, että verbi oli lähes aina lauseen viimeinen pala, ja että joka väliin sylkäistiin jonkinlainen luontovertaus. Tarttuvaa, kuin kontinkieli – korttuvaa-tantti, koin-kuntti kontin-kontti-koeli-kintti – mutten voi uskoa edes ihmeellisen Parasken tuottaneen todellisuudessa tällaista puhetta. Vähän kuin jos koko ajan vertauksin puhuisi – nopeasti muilta hermo menisi.

No, siskohan jo tästä sen vuonan ristiäisiin lähti.

Larin Paraskesta

Olen pitkään lykännyt Anu kaipaisen Poimisin heliät hiekat lukemista, mutta nyt tartuin toimeen. Olin jostain syystä antanut itseni odottaa kirjalta suuria, ehkä Töölönlahden patsaan perusteella, ehkä Parasken muun maineen kautta. Mutta höh.

Kirjan alaotsikoksi Kaipainen on kirjoittanut:
Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä.

Ehkä Kaipainen kompastuu juuri Parasken ihmeellisuuteen ja siihen, että jatkuvasta ihmeellisyydestä on vaikea kirjoittaa elävän ihmisen kuvaa. Kaipaisen ihannoiva tyyli, jopa hahmoon tehty juhlava muhkuraisuus ja maan maku alkoi viimeistään puolivälin paikkeilla ärsyttää. Ja sekin ärsyttää, etten osaa määritellä, miten sitä kuvaa voisi parantaa, mitä kirjoittaa lisää tai millä tavalla.

Kirjan alku:
Vielä liki kuusikymmenvuotiaana, kun herrat kantoivat Paraskea juhlalavalle laulamaan ja nuo kultareunaiset kupit helisivät takahuoneessa tarjotinta vasten, Paraske muisti taattonsa pajan.
ja loppu:
Henki liikkui ikuisten lähteitten ja virtojen hopeassa, ja jossakin helisivät kultareunaiset kupit.
…oli kuitenkin hienosti sidottu yhteen, vaikka väliin sitten mahtuikin heikompaa johdattelua.

Koirankynnen leikkaaja

Luin iltapalaksi Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaajan. Edellisestä lukukerrasta on aikaa – pokkarin etulehdellä lukee Hyvää joulua 2004! – mutta tarinaan oli edelleen helppo liikuttua sisään. Jostain syystä en ole koskaan innostunut Huovisen muusta tuotannosta, vaikka syytä ehkä olisi.

Lukuihasteluuni vaikuttaa varmasti myös maisema ikkunan takana. Kun Huovinen kirjoittaa:

Pakkanen tuoksui puhtaalta kuin vasta mankeloitu lakana, kuin näädän päistärkarva, kuin auringossa säkenöivä lumi.

...ja olen lapioinut aamulla yön tuiskun auki postilaatikolle, sanoihin on helppo yhtyä. Lumi oli erittäin huovismaista: vitiä, kevyttä ja tiivistä.

Sitä paitsi Markku Pölösen kirjan pohjalta ohjaama elokuva on minulle hyvä. Se osuu siihen samaan korpikuvauksen ja ihmisyyden lämpimään suoneen, jolla Huovinenkin purjehtii. Itken elokuvaa katsoessa aina, ja vähän tirautin kirjankin kohdalla.

Luomulla on hintansa

Lupasin hakea aamulla etukäteen tilatun luomukinkun Sokokselta. Jo ennen virallista kaupan aukaisua lihatiskin edusta oli eläkeläisistä tukossa, mutta näin jossain keskivaiheilla kyltin ”tilatut kinkut ilman vuoronumeroa”. Asetuin kinkkujonoon sadan muun tungeksivan mummon kanssa.

Vartin päästä kinkkuja viskova mies oli kohdallani ja sain potkan kainaloon. Matkalla kassoille aloin tutkia pakettia tarkemmin. Missään ei lukenut luomu, eikä hintakaan vastannut korkeita odotuksia. Fuck! Takaisin jonoon siis.

Toisella kerralla jonotin melkein kolme varttia. Eläkeläisiä oli vielä enemmän, ne tuuppivat kärryillä selkään ja kylkiin – kärryt vievät kuulkaas melkein kolmen ihmisen tilan. Jono nytki eteenpäin liimautuen ihan lihatiskiin kiinni, mikä tietenkin hankaloitti tavallisten pihvinostajien palvelua. Samalla päätökseni pysyä kasvissyöjänä lujittui sylttyriviä haistellessa. Hiki tuli, pipo kutitti, mummojen kaakatus huimasi samalla kun pusersin jo kerran metsästettyä kinkkua sylissäni. Jossain vaiheessa kävin jo niin punaisella että oli pakko pusertaa kerran pari painokkaat vittu jumalauta hampaiden välistä.

Kun pääsin lopulta lihamiehelle, oli tämä täyttä anteeksipyyntöä ja hymyä, ja sain nanosekunnissa kainalooni ihan samannäköisen lihakönsän, jossa tällä kertaa oli kuitenkin luomuleima. Hyvä palvelu puhalsi ärrimurrini tiehensä, mutta jestas, jouluruuhka ei ole ihmisen paikka. En edes muista koska edellisen kerran olisin noin kiihtynyt pelkästä jonottamisesta.

Herne patjan alla

Kotikodin yö tuntuu liian pimeältä: ei katuvaloja, yöaikaan ei edes pihavaloja.

Täällä on liian hiljaista. Tai ei sittenkään: täällä on vieraita ääniä. Talo huokaa ja natisee, tuuli viheltää jossain kaukana, pienen koiran kynnet ropisevat pitkin rappusia. Joku puuskahtaa unissaan, isä tassuttelee omaa unettomuuttaan alakerrassa.

Kamala jano. Eikun nälkä. En voi mennä jääkaapille herättämättä kaikkia muita. Kun hiivin hakemaan lasillisen vettä, portaat narajavat kuin teinivuosina.

Aika kylmäkin täällä on. Käyttämättömän tyttöhuoneen patteri on täynnä ilmaa, ja rikastuttaa pulpahtelullaan äänisaalistani. Hiiviskelen takaisin alakertaan, etsin ilma-avainta keittiön hyllyiltä ja vitriinistä – lopulta se löytyy autonavainten kaapista. Vaimealla kolistelullani onnistun herättämään juuri nukahtaneen isän ”sori!” äkkiä takaisin ylös ilmaamaan patteria.

Yritän lukea, mutta hyllystä löytynyt Cecilia Ahern saa minut tuskastumaan entistä enemmän.
Rentoudun niin että kipeää tekee.
Nukahdan viiden aikaan, herään kahdeksalta. Tai ehkä yhdeltätoista.

Tai ihan kohta.

Pitäkää kalenterinne

Tokyo julkaisee aina oman kalenterinsa, joka valitaan oppilaskilpailun perusteella. Läpyskä on joka vuosi erilainen, ja toisin kuin yliopiston vastaava, se kiertää normaalissa vuosirytmissä, ei siis lukuvuoden mukaan.

Yleensä kalenteri on aina ollut vähän myöhässä, ilmestyen sitten täpärästi ennen vuodenvaihdetta ja joululomia. Ei kuitenkaan tänä vuonna. Ehkä huiputusyliopistoon siirtyminen siirtää meidät myös lukuvuosiin perustuvaan kalenterijärjestelmään? Mitään tiedotusta en kuitenkaan ole asiasta saanut, ja olen sitä odotellessa yrittänyt liimailla lisäsivuja vuoteen 2008.

Minulla on niin harva pää, etten selviäsi kaikista työpaikoista/lounastreffeistä/muista menoista ilman isoja merkintöjä. Tammikuun työvuoroja sovitaan jo, eikä minulla ole paikkaa mihin kirjoittaa ne. Joten luovutan: huomenna menen ja ostan jonkun tilapäisen turhakepäivyrin Tokyon desingnversiota odotellessa.

O on kirjoittanut oman kalenterinsa henkilötietojen lisäkekohtaan ”kuuma ja sinkku”. Hajamielisestä päästä piittaamatta muistan kyllä yleensä olevani sinkku, mutta se kuumuus meinaa välillä jäädä jonnekin muiden merkintöjen alle.

Elämä ikkunan takana

Museon akvaariossa on kahdenlaisia kaloja: tummia monneja sekä vaaleita pulleavatsaisia. Yleensä kerran viikossa sellainen vaaleampi kala, aina kaikkein pullein, alkaa lillua selällään pinnalla, mistä se sitten haavitaan pois vettä pilaamasta.

Kaloja saattaa olla liikaa, tai ehkä niitä vaivaa jokin perinnöllinen sairaus (sukurutsa), sillä samat kalat ovat hallinneet akvaariota jo aika pitkään. Myös olosuhteissa voi tietty olla jotain pielessä.

Koiriin ja kissoihin tottuneelle kalat ovat lemmikkinä lähinnä vitsi. Työkaverin mielestä ne on ”ihania, söpöjä, hellyttäviä”, minulle vain kaloja. Kuitenkin, nyt kun museolla on tosi hiljaista, niiden seuraaminen tuottaa jonkinlaista laiskaa virikettä. Yksi petokokoinen monni liimautuu aina suullaan lasipintaa vasten, ja kun pikkukalat röhkivät ruokahiutaleita ahneuksissaan sisään ja ulos, niin onhan se vähän hassua.


Huh, töissä on tosi hiljaista.

Putoavia enkeleitä

Vaikka Lauri Viita mesosi elokuvassa pidempään, kertoi tarina mielestäni enemmän tyttären ja äidin suhteesta. Näennäisesti siinä oli se isäkompleksi, mutta äitiähän Helena lopuksi parvekkeelta huusi.

Elokuvissa käynti on ihanaa yksin, mutta vielä parempaa se on oikein jaettuna. Se on sitä, että leffasta puhutaan tosissaan vasta parin päivän päästä, kun pää on ehtinyt selvitä isosta kankaasta. Voi meitä, analyysihiiriä.

Tuntuu kuin suomalaisissa elokuvissa olisi laajempi äänimaailma kuin amerikkalaisissa, joissa ääniä peitetään useammin musiikilla. Tosin vaikkapa Guillermo del Toro – joka onkin Meksikosta kotoisin – sotkee leffoihinsa melkein yhtä paljon puun narinaa kuin suomalaiset, esimerkiksi nyt Panin labyrintti tai Orpokoti; molemmat täynnä lattian, huonekalujen tai elävien puiden äänikohinaa. Puun äänistö sopisi myös del Torolta tulevaisuudessa ilmaantuvaan Hobittiin.

Huonekalut pitivät ääntä Putoavissa enkeleissäkin. Jos jotain vielä, niin olisin toivonut että skitsofreniasta olisi kerrottu enemmän. Nyt sairaan oma näkökulma kiteytyi viimeisen lähdön sanoihin: "Jos soitan, älä vastaa - jos koputan, älä enää avaa".

Ihan hyvä leffa silti.

Kahta laatua

Marras-joulukuussa olen lukenut äänitöikseni kaksi lasten- ja nuortenkirjaa; ensin Anna Amnellin kirjan Pako Tallinnaan, sitten Sanna Eevan On luvattu leudonpaa.

Anna Amnellin kirja on jatko-osa Kyynärän mittaiselle tytölle. Molemmat kirjat kertovat pienikasvuisen Lucia Olavintyttären seikkailuista keskiajan Suomessa.
Tiedän historiasta juuri sen verran, että sen vääristeleminen saa minut kiristelemään hampaitani. Amnell on tarkastanut isoja linjoja, kuten Kuuselan piispankartanon, Hansakauppiaiden tai Katarina Jagellonican olemassaolon. Pienet kuvaukset ovatkin sitten täyttä kukkua. Kirjojen historia on koristeltu kuin joulukuusi, ikään kuin vastaamaan pienten sankaritarten sensuroituja haaveita.

Sanna Eevan lukeminen heti perään oli hunajan valelua ärtyneille lukuhermoilleni. Kirjailija on itsekin aika nuori, mutta ehkä sen vuoksi kirjoittaakin lapsuuden lopusta uskottavasti. Siinä missä Amnellin aikuistuminen oli haikea, hauska seikkailu, on se Sanna Eevan sankarittarella kipeää ja kirpeää vuoristorataa. Realismissaan kirja on myös rankempi lukukokemus – Amnellia ja Eevaa en ilman harkintaa antaisi saman esiteinin käteen. Huh, Amnellia en tosin taitaisi antaa kenellekään.

Lääkitys kohdallaan

Elämä hymyilee niin intensiivisesti, etten ehdi edes blogiin kirjoittaa. Tuskin päivien hehku pelkästä pikkujoulukierteestä johtuu, mutta jotain tekemistä punaviinillä asian kanssa ihan varmasti on.

Kaikesta viinistelyä seuraavasta jumituksesta huolimatta krapulaton nuoruus on jäänyt taakse askel nousee edelleen kevyesti; tanssiin-juoksuun-kävelyyn. Nauroin ääneen Whamille, kun se putkahti työmatkalla vuoroonsa mp3-soittimesta. Mieli on koko ajan hyvä, vaikka täyttämättömät velvollisuudet eivät ole pienentyneet, ulkona sataa räntää ja joulukorttien lähettämisestä en viitsi edes puhua.

Yritän olla analysoimatta tätä pilalle, joten olen vaan, ja toivon että pouta pään päällä kestää vielä.

Pipari-Revell

Kaiken muun miettinyt Viljo Revell unohti suunnitella arkkitehtuurinsa muutettavuuden piparkakuksi. Iso villa D on hieno kehys luonnolle, taiteelle ja arkkitehtuurille, mutta taikinaksi väänneltynä paljon oleellista piti tipauttaa pois.


Se tosin ei haittaa pienimpiä museovieraita, joita piparitalo magnetisoi paljon enemmän kuin Rafael Wardi. Eilen yksi pieni halusi muistoksi kuvan itsestään talon kanssa, ja lähdön hetkellä peruutti kurahaalareissaan selkä edellä koko matkan ulos, ettei vaan menettäisi yhtään silmäystä.

Kukahan sen syö? Milloinkohan se syödään? Saakohan ne jotka on silloin täällä maistaa kanssa? Miltähän nuo kattolamput maistuu?

Henkilökunta sen syö, jos se ei ole pölyyntynyt joulun jälkeen pilalle. Tuskin sitä asiakkaille annetaan, ja kattolamput ovat keltaisia marmeladikuulia.

Poltin monta vesirakkoa sormenpäihin taloa liimatessani, mutta noin vilpittömän ihailun vuoksi ne taisivat sentään olla kivun arvoisia.

Pikkujouluja

Liimasin äsken sulalla sokerilla nallekarkkeja norsupipareihin. Ne on huomisiin pikkusjouluihin, kun sinne kerran on velvoite viedä jotain.

Tänä vuonna näitä riittää. Takana jo kahdet, tulevalle viikonlopulle kolmet, samoin ensi viikolle. Tässä ei ole mitään järkeä; pipareita ja glögiä tulee jo korvistakin, eivätkä ne sitten jouluna enää maistu. Sitä paitsi joulu kuluu tällaisesta, ja se on herkkä kulumaan muutenkin.

Kansanradiossa joku ihmetteli, kuinka joululauluista valitetaan, kun niitä soitetaan joka tavaratalossa. Että miksi kukaan ei valita rokkimusiikista, kun sitä sentään joutuu kuuntelemaan jatkuvana taustamusiikkina läpi vuoden. Vastaavasta ongelmasta kärsiville: tulkaa taidemuseoon! Siellä ei tähän aikaan vuodesta ole juuri ketään, kun kaikki ovat shoppaamassa.

Osin elävää ruokaa

Satu Silvo kävi viime lauantaina museolla, oli tosi kiva ja nätti ja käytti paljon rahaa. Päätin tehdä vapaapäivän vastapalveluksen, ja suostuttelin maanantain lounastreffiseurani Silvopleehen Hakaniemeen.

Ruokalajeja oli noutopöydässä parisenkymmentä, joista ehkä viisi-kuusi lämpimiä, eli ei-eläviä ruokalajeja. Melkein kaikki oli vegaanista, ja melkein kaikki sydän-sulaa-polvet-pettää hyvää. Ainoa ongelma oli hinta, joka määräytyi annoksen painon mukaan – pihinä ihmisenä yritin maistaa kaikkea mielenkiintoisen näköistä vähän, joten lopulta lautaseni näytti suttuisesti ositetulta ruokaroskikselta. Hintaa annokselle kertyi närpeistä kymmenisen euroa, eli normilounasta arvokkaampi annos – tosin ehdottomasti myös parempi.

Erheellisen ennakkokäsitykseni mukaan Silvopleessä olisi noudatettu tiukemmin elävän ravinnon sääntöjä. Minulle tämän asteen elävyys sopii kuitenkin paremmin, sillä kylmällä ilmalla tuntuu hyvältä syödä kuumaa ruokaa, vaikka sen kainalossa olisikin ituja ja raasteita.

Elävä jälkiruokakakku jäi kokeilematta, vaikka sellaista olisi saanut lohkoa itselleen vitriinistä omantunnon ja kukkaron mukaan, vatsa vaan oli jo täysi. Seuraavalla kerralla sitten!

Ärsyttävää, kuinka viikon vanha viisaudenreikä kerää erityisesti juurespaloja ja muuta salaattia.