Sally Mann

Tennispalatsin valokuvanäyttely What remains – mitä jäljelle jää on hyvä esimerkki taiteilijan, tässä tapauksessa Sally Mannin, tuotannon kehityksestä. Näyttely jakautuu kolmeen osaa, jotka on rakennettu kulkujärjestyksen mukaan kronologisesti. Neljäs, ylimääräinen osa, on BBC:n dokumentti Sally Mannista, jota esitetään nonstoppina erillisessä tilassa näyttelyn yhteydessä.

Minä näin ensin sen dokumentin. Kahteen kertaan, joten hei-hei puolueeton silmä. Olin kuullut dokumentista paljon ja minua harmitti telkkarittomuuteni, kun se tuli Yleltä ulos joskus aikaisemmin. Siinä Mann esittelee metodinsa ja ajatuksensa, jonka jälkeen laskeutuminen näyttelyn kuviin käy kuin luonnostaan. Ulkoisesti Sally Mann muistuttaa jotenkin hämmentävästi mielikuvaani vanhemmasta Alanis Morrisettesta, jolla on työn merkitsemät kädet, vahva suhde maahan, työhön ja perheeseensä.

Ensimmäinen osa näyttelystä muodostuu kuuluisista lapsikuvista. Yksi kuva on kieltämättä sellainen, etten sitä itse ottaisi ” Venus koulun jälkeen”, vaikka se olisikin suunniteltu taidehistorian pohjalta yhdessä tyttären kanssa. Toisaalta – minun ei tarvitse, koska Mann teki sen jo. Samoin mehujää-kuva on vähän hämmentävä, mutta toisaalta Mann haastaa katsojan pohdiskelemaan omia peilipintojaan. Mann tekee vain sen minkä kokee rehelliseksi ja oikeaksi – kuvaa lähellä olevia, itselleen tärkeitä ja rakkaita kohteita. Meidän tehtäväksemme jää tähän intiimiin kuvamaailmaan kurkistaminen, ja osa meistä provosoituu.

Toinen osa näyttelystä koostuu maisemakuvista, jotka Mann on rikkinäisellä linssillä ja kolladium-levyillä kuvannut kotiseuduiltaan Yhdysvaltojen eteläosista. Kuvat ovat osin epätarkkoja, sävytettyjä ja nostalgisen tunteellisia. Nämä kuvat jäivät minulle vähän vieraiksi, sillä eikö meillä Suomessa ole oma ympäristöromantiikkamme? Kauniita kuvia silti.

Kolmas osa antaa nimen koko näyttelylle - mitä jäljelle jää. Mann on kuvannut erikoisluvalla oikeuslääketietelliisellä tutkimusalueella eriasteisissa mätänemistiloissa olevia ruumiita. Hän halusi korostaa kuoleman väistämättömyyttä ja toisaalta ruumiillisuuttamme, sitä että henki on todella eri asia kuin ruumis, jonka kohtalolla ei Mannin mukaan kuoleman jälkeen oikeastaan ole merkitystä – parhaimmillaan se voi toimia lannoitteena maaperälle. Kuolema on estetisoitu, mutta samalla kuvat ovat aika karmivia, ja varoitustaulujen huoneen ulkopuolella pitäisi olla isompia (siskolle teki pahaa). Tämä on se osuus, jonka ehkä sivuuttaisin oppilaiden kanssa (riippuen tietysti oppilaista). Toisaalta sen sivuuttaminen jättäisi kehityskaaresta jotain olennaista pois. Viimeisiksi kuviksi jäävät Mannin rakkaudenosoitus lapsilleen ja elämälle – isot kuvat lasten aikuisista kasvoista.

Viides, näyttelyn puuttuva osa, olisi museokaupan osallistuminen teemaan. Mannin kirjoja on myynnissä kirjamessuilla vaikka kuinka – Tennarin museokaupasta ei löydy edes postikorttia. Muuten näyttely oli positiivinen yllätys kattavuudessaan ja kokonaisvaltaisuudessaan, lähinnä dokumentin ansiosta. Se pohjustaa taiteilijan ja teemat niin hyvin, että olisi perusteltua näyttää etukäteen oppilaille. Samoin kuvien asiayhteyttä voisi käsitellä, niiden aikaansaamia reaktioita ja tulkinnan merkitystä. Hyvä näyttely pedagogisesti, liian raju nuoremmille, mutta lukiolaisille, hyvin pohjustettuna ja käsiteltynä, toimisi varmasti. Vaikka en yrittäisikin analysoida näyttelyä mahdollisen kuvisopen perspektiivistä, nautin sen ristiriitaisuudesta, estetiikasta ja haastavuudesta.