Kun muutimme siskoa, pallottelimme ajatuksella käytävän vastapäisestä asunnosta. Että se on varmaan K:n asunnon peilikuva, ihana siis, ja miten hyvä se olisi minulle. Papu voitaisiin päästää käytävän kautta hoitoon välillä – kiskiskis, ei sinne Papu EI – kaikilla tuki&turva&vara-avain lähellä, vaikka toisaalta sen oman oven saisikin tiukasti kiinni. Puhumattakaan siitä miten onnessani saisin laittaa ruokaa meile molemmille, ja miten paljon siinä säästäisi.
No nyt se asunto on myynnissä.
Eikä siinä vielä mitään, mutta olen ihan oikeasti nähnyt asiasta unta muutaman kerran. Että tassutan rappukäytävän yli aamupalalle, tai että minulla on bileet joista K tulee valittamaan. Tosielämässäkin voisin kuvitella juoksevani Jyväsjärveä kyllästymättä ympäri paljon pidempään kuin Töölönlahtea.
Jostain 90 000 €? Valmis tutkinto ja edes jotenkin säännölliset tulot?
No, olihan se kiva ajatusleikki aamutorkkujen piristykseksi.
25.11.2009
24.11.2009
Elävää ruokaa
Teologi liisasi minulle mummolta perityn Elävän ravinnon ruokaohjeita. Kirjanen perustuu Ann Wigmoren oppeihin, ja se on julkaistu suomeksi 1989.
Ann Wigmore uskoo, että vuosisatamme päättyessä voimme saavuttaa täydellisen terveydentilan saastuneesta ympäristöstä huolimatta. Hän uskoo myös, että on mahdollista poistaa nälkä ja ravinnon kalleus Intiasta ja Afrikasta samoin kuin Euroopasta ja Aasiasta. Kun terveellinen elämäntapa on levinnyt kaikkialle, se ratkaisee myös kaikki ongelmat.
Voi Ann! Onneksi Wigmore kuoli 1994, eikä siis nähnyt unelmansa torpedoitumista. Jotain säätöä ne suunnitelmat tosin kaipasivat, kun kerran idättäminen ei nykyään ole yhtä suosittua kuin Mäksterissä käyminen. Mielenkiintoinen ajatus silti: että jokainen pystyisi kasvattamaan tarpeeksi ruokaa liinavaatekomeronsa kätköissä (pimeä tila – myöhemmin idut siirretään keittiön ikkunalaudalle). Kirja on vähän korni, mutta sinisilmäisyydessään herttainen.
Ja kuten tutut tietävät, minua tämä kyllä kiinnostaa, vehnänorasmehu ja muu älkää naurako siellä. Ruokahedonismia on niin monenlaista, ja eivät kaikki ruokakiksit tule ravinnon suorasta suuhun härppimisestä. Vaikka siitäkin, toki, aika paljon saa irti.
Ann Wigmore uskoo, että vuosisatamme päättyessä voimme saavuttaa täydellisen terveydentilan saastuneesta ympäristöstä huolimatta. Hän uskoo myös, että on mahdollista poistaa nälkä ja ravinnon kalleus Intiasta ja Afrikasta samoin kuin Euroopasta ja Aasiasta. Kun terveellinen elämäntapa on levinnyt kaikkialle, se ratkaisee myös kaikki ongelmat.
Voi Ann! Onneksi Wigmore kuoli 1994, eikä siis nähnyt unelmansa torpedoitumista. Jotain säätöä ne suunnitelmat tosin kaipasivat, kun kerran idättäminen ei nykyään ole yhtä suosittua kuin Mäksterissä käyminen. Mielenkiintoinen ajatus silti: että jokainen pystyisi kasvattamaan tarpeeksi ruokaa liinavaatekomeronsa kätköissä (pimeä tila – myöhemmin idut siirretään keittiön ikkunalaudalle). Kirja on vähän korni, mutta sinisilmäisyydessään herttainen.
Ja kuten tutut tietävät, minua tämä kyllä kiinnostaa, vehnänorasmehu ja muu älkää naurako siellä. Ruokahedonismia on niin monenlaista, ja eivät kaikki ruokakiksit tule ravinnon suorasta suuhun härppimisestä. Vaikka siitäkin, toki, aika paljon saa irti.
23.11.2009
Aldrig fucka upp
Lapiduksen ensimmäinen Rahalla saa oli sikahyvä. Toinen osa Siisti kosto ei ihan niin, mutta melkein.
Molempien keskushenkilöt edustavat erilaisia rikollisia, syitä ja teitä, jolloin lukijan samaistumismahdollisuudet kasvavat. Tai näin ainakin periaatteessa: ensimmäisessä kirjassa symppasin Jorgea ja JW:tä, kun Aldrig fucka uppin samoille paikoille pedatut Mahmud ja Thomas jäivät viileämmiksi. Lisäksi minua alkoi kiusata uskottavien naishahmojen puute: pelkillä huorilla ja kotona murehtivilla äideillä ei mikään maailma, sysirikollinenkaan, pyöri.
Trilogian kakkosesta tuntui puuttuvan ensimmäisen osan veijari-ilo. Snabba cashissa vankilan aidan yli hyppääminen oli voiton hetki, samoin poliisien tai Radovanin kusettaminen. Ei enää, eivätkä edes huumeet riemastuta. Kokaa, kasvuhormonia ja totuusseerumia tykitetään kyllä entiseen malliin, mutta raskaiden huokausten mukaan.
Toisaalta juuri mustuus, se James Ellroy-pessimismi oli kiinnostavaa ja taiten tehty. Kovissa dekkareissa se on tyypillisempää kuin ensimmäisen osan virkeä, musta huumori, joka oli lukiessa kuin jotain karvasta ja sujuvaa salmiakkia.
Ehkä Jensin vitsit on syönyt Ahvenanmaan arvokuljetusryöstön oikeudenkäynti. Odotan silti sarjan kolmatta osaa, ja toivon että Lapiduksen hyvä vire jatkuu – haluaisin kovasti tietää mitä niille ensimmäisen osan koltiaisille kävi.
Molempien keskushenkilöt edustavat erilaisia rikollisia, syitä ja teitä, jolloin lukijan samaistumismahdollisuudet kasvavat. Tai näin ainakin periaatteessa: ensimmäisessä kirjassa symppasin Jorgea ja JW:tä, kun Aldrig fucka uppin samoille paikoille pedatut Mahmud ja Thomas jäivät viileämmiksi. Lisäksi minua alkoi kiusata uskottavien naishahmojen puute: pelkillä huorilla ja kotona murehtivilla äideillä ei mikään maailma, sysirikollinenkaan, pyöri.
Trilogian kakkosesta tuntui puuttuvan ensimmäisen osan veijari-ilo. Snabba cashissa vankilan aidan yli hyppääminen oli voiton hetki, samoin poliisien tai Radovanin kusettaminen. Ei enää, eivätkä edes huumeet riemastuta. Kokaa, kasvuhormonia ja totuusseerumia tykitetään kyllä entiseen malliin, mutta raskaiden huokausten mukaan.
Toisaalta juuri mustuus, se James Ellroy-pessimismi oli kiinnostavaa ja taiten tehty. Kovissa dekkareissa se on tyypillisempää kuin ensimmäisen osan virkeä, musta huumori, joka oli lukiessa kuin jotain karvasta ja sujuvaa salmiakkia.
Ehkä Jensin vitsit on syönyt Ahvenanmaan arvokuljetusryöstön oikeudenkäynti. Odotan silti sarjan kolmatta osaa, ja toivon että Lapiduksen hyvä vire jatkuu – haluaisin kovasti tietää mitä niille ensimmäisen osan koltiaisille kävi.
22.11.2009
Tenttituuria
Tentti: osasin vastata toiseen kysymykseen hyvin, toiseen en ollenkaan. Kun luettavaa on paljon, johonkin keskitytään enemmän ja samalla jotain valitaan pois – onnistuminen on opiskelijan rulettia.
Olin silti tehnyt kovasti töitä, ja kun lähdin tentistä ulos sateeseen, minulla oli itku kurkussa. Voisiko vain yhdellä vastauksella päästä läpi? Ja jos ei, tuhraantuuko uudelleenlukuun lisää kalliarvoisia vapaapäiviä, jotka olen varannut lopputyön närppimiseen?
Mutta yksi kurssihan se vaan. Eniten epäonnistuminen käy ylpeyden päälle, ja sen joustavuus taas on ihan itsestä kiinni. Ja kuten illalla naapurin synttärijuhlissa kävi ilmi, ihmisillä on paljon isompiakin murheita, joiden rinnalla tämä pieni vaikuttaa aika tavalliselta arkiylämäeltä. Ärsyttävältä, muttei sentään tosissaan vakavalta.
Ja nyt minulla on Lapidus, joka odottelee tuolla tyynyjen välissä, valkoinen aukeama valmiina. Sitä ei kurssisuoritukset kiinnosta, joten aloitan filosofian uuden tankkaamisen vasta ensi viikolla.
Olin silti tehnyt kovasti töitä, ja kun lähdin tentistä ulos sateeseen, minulla oli itku kurkussa. Voisiko vain yhdellä vastauksella päästä läpi? Ja jos ei, tuhraantuuko uudelleenlukuun lisää kalliarvoisia vapaapäiviä, jotka olen varannut lopputyön närppimiseen?
Mutta yksi kurssihan se vaan. Eniten epäonnistuminen käy ylpeyden päälle, ja sen joustavuus taas on ihan itsestä kiinni. Ja kuten illalla naapurin synttärijuhlissa kävi ilmi, ihmisillä on paljon isompiakin murheita, joiden rinnalla tämä pieni vaikuttaa aika tavalliselta arkiylämäeltä. Ärsyttävältä, muttei sentään tosissaan vakavalta.
Ja nyt minulla on Lapidus, joka odottelee tuolla tyynyjen välissä, valkoinen aukeama valmiina. Sitä ei kurssisuoritukset kiinnosta, joten aloitan filosofian uuden tankkaamisen vasta ensi viikolla.
18.11.2009
Työlästä lukua
Luen tieteen filosofiaa lauantain tenttiin. Ja kuten ennenkin, tieto ei sula helpolla, joten sitä on ihan pakko välillä pikkuisen keventää Fingerporilla.
Tieteen filosofian lisäksi tenttiin kuuluu toinenkin kirja, joka on teoreettis-käytännöllinen, eli esittelee välillä myös jotain arkeen kiinnittyvää. Sellaista on aina kevyempi käsittää, eikä koko ajan tarvitse nieleskellä älyllisen alemmuutensa tunnetta piiloon.
Harjoituksen puutettahan tämä. Tentti vuodessa ei juuri pidä teoreettisen tekstin sulatusmyllyä käynnissä, ja kuten viimeksikin, teksti tuntuu pöyristyttävän hankalalta. Toisaalta nämä ovat juuri niitä kenkkuja viimeisiä tenttejä, joita syystäkin on lykätty.
Ja kuin kiusaksi yöpöydältä Jens Lapiduksen uusin vilkuttaa kannessa ruskeita samettisilmiään. En koske siihen, en. Vasta lauantaina, jolloin aion hotkaista sen kertanielaisulla kuin suursyömäri, heti kun tästä kivirekiyöktentistä pääsen.
Tieteen filosofian lisäksi tenttiin kuuluu toinenkin kirja, joka on teoreettis-käytännöllinen, eli esittelee välillä myös jotain arkeen kiinnittyvää. Sellaista on aina kevyempi käsittää, eikä koko ajan tarvitse nieleskellä älyllisen alemmuutensa tunnetta piiloon.
Harjoituksen puutettahan tämä. Tentti vuodessa ei juuri pidä teoreettisen tekstin sulatusmyllyä käynnissä, ja kuten viimeksikin, teksti tuntuu pöyristyttävän hankalalta. Toisaalta nämä ovat juuri niitä kenkkuja viimeisiä tenttejä, joita syystäkin on lykätty.
Ja kuin kiusaksi yöpöydältä Jens Lapiduksen uusin vilkuttaa kannessa ruskeita samettisilmiään. En koske siihen, en. Vasta lauantaina, jolloin aion hotkaista sen kertanielaisulla kuin suursyömäri, heti kun tästä kivirekiyöktentistä pääsen.
16.11.2009
Pohjantähden alla
Tulin ennakkonäytökseen suoraan töistä, jossa en lastenpaimennuksen väleissä ollut ehtinyt syödä. Kamala nälkä, joten koska firma, joka ennakon tarjosi, oli laittanut esille kansallishenkisesti karjalanpiirakoita, munajuustoa ja suklaakonvehteja, söin itseni niistä kolmessa minuutissa täyteen.
Laihisvinkki myöhempään käyttöön: syö mitä haluat, mutta viittä vaille ennen näytöksen alkua, ja erityisesti munajuustosta saa nopeasti nieleskeltynä äkkiä tarpeekseen.
Kolme tuntia Pohjantähteä riitti kyllä rauhoittamaan happovaivat. Voi Suomen historiaa, voi Timo Koivusaloa! Ei ihme ettei meitä paljon hymyilytä. Leffa seurasi Väinö Linnaa melkein sanasta sanaan, mikä väistämättä jäykisti kerrontaa – toisaalta, se kirjahan juuri nimenomaan on oma jähmeä mammuttimme. Mutta miten muka Ilkka Koivula voisi näyttää juuri rippikoulun käyneeltä? Niillä poskilla? Haloo.
Laihisvinkki myöhempään käyttöön: syö mitä haluat, mutta viittä vaille ennen näytöksen alkua, ja erityisesti munajuustosta saa nopeasti nieleskeltynä äkkiä tarpeekseen.
Kolme tuntia Pohjantähteä riitti kyllä rauhoittamaan happovaivat. Voi Suomen historiaa, voi Timo Koivusaloa! Ei ihme ettei meitä paljon hymyilytä. Leffa seurasi Väinö Linnaa melkein sanasta sanaan, mikä väistämättä jäykisti kerrontaa – toisaalta, se kirjahan juuri nimenomaan on oma jähmeä mammuttimme. Mutta miten muka Ilkka Koivula voisi näyttää juuri rippikoulun käyneeltä? Niillä poskilla? Haloo.
15.11.2009
Yhteistä yskää
Taas yskittää. Löysin työlääkärin viime kesänä kirjoittaman reseptin yskänlääkkeelle, jonka kävin vasta nyt työmatkalla hakemassa. Se on kolmiolääke, ensimmäinen kolmiovaarani ikinä, joten olin utelias tehosta.
Yskänlääkkeistä liikkuu aika ristiriitaisia juttuja. Joku väitti yskisten olevan pahimillaan vaarallisia, vähemmän pahana tehottomia lumelääkkeitä. Minua ne eivät ole ikinä auttaneet, yhtä tehokas ja käsittämätön on ollut kommenttilaatikon "märät tennissukat” –niksi.
Töissä kolmiolääke kuitenkin tehosi. Viisi tuntia ilman yskää, keskushermoston kautta kiertäen hillittynä. Olo kieltämättä oli vähän höntti, mutta tuloksen arvoinen.
Erilaisia hengitystieoireita on valitellut pari muutakin työkaveria. Meidän kaikkien oireissa on yhteistä se, että ne ovat alkaneet tässä pienessä museossa työskentelyn myötä. Tähän asti olen syytellyt sairauksista vain itseäni, mutta mitä jos se onkin jotain muuta?
Homemittauksista on tehty kustannusarvio, mutta koska se oli ehdottomasti liian kallis – puhumattakaan mahdollisista jatkotoimista – se jätettiin tilaamatta.
Onneksi minulla on muita työpaikkoja, ja kylässä uusi ystäväni Punainen Kolmio. Ja minun oireeni eivät sentään ole koko ajan jatkuvia, kuten kollegoilla.
Yskänlääkkeistä liikkuu aika ristiriitaisia juttuja. Joku väitti yskisten olevan pahimillaan vaarallisia, vähemmän pahana tehottomia lumelääkkeitä. Minua ne eivät ole ikinä auttaneet, yhtä tehokas ja käsittämätön on ollut kommenttilaatikon "märät tennissukat” –niksi.
Töissä kolmiolääke kuitenkin tehosi. Viisi tuntia ilman yskää, keskushermoston kautta kiertäen hillittynä. Olo kieltämättä oli vähän höntti, mutta tuloksen arvoinen.
Erilaisia hengitystieoireita on valitellut pari muutakin työkaveria. Meidän kaikkien oireissa on yhteistä se, että ne ovat alkaneet tässä pienessä museossa työskentelyn myötä. Tähän asti olen syytellyt sairauksista vain itseäni, mutta mitä jos se onkin jotain muuta?
Homemittauksista on tehty kustannusarvio, mutta koska se oli ehdottomasti liian kallis – puhumattakaan mahdollisista jatkotoimista – se jätettiin tilaamatta.
Onneksi minulla on muita työpaikkoja, ja kylässä uusi ystäväni Punainen Kolmio. Ja minun oireeni eivät sentään ole koko ajan jatkuvia, kuten kollegoilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
