Neitipisteitä

Ylin esimiesrouva on hiihtolomalla Karibialla, joten toimiston puolella olemme töissä vain minä ja lähin miespuolinen esimies, joka on virassaan suhteellisen uusi. Mitatessani aamukahvia suodattimeen salakuuntelin tämän esimiehen ja osa-aikaisen talonmiehemme juttelua, joka kantautui sisälle tuuletuskanavan kautta. Miehet puhuivat lumitöiden lisäksi krempoistaan, siitä miten selkään sattuu ja eikä tämä vielä mitään verrattuna siihen miten paskana se selkä oli kaikesta treenaamisesta pari vuotta sitten.

Sama äijäpuhe jatkui vielä valmiin kahvin äärellä. Kun eilen pulkkamäessa naapurin pojan stiga tuli täysillä ristiselkään niin tänään jos linko ei toimi niin en kyllä kolaa. Minä ehdotin että entäs jos minä kolaisin? Johon välittömästi ei herranjestas, et kai nyt sinä. En viitsinyt muistuttaa että ennen näitä miehiä minä olin museon lumilinko ja ruuvinväännin, enkä muistaakseni muutenkaan mikään kovin avuton.

Nyt sukupuoleni ainous tuntuu kuitenkin nostavan minut prinsessamaisemmalle tasolle, mikä vaihtelun hengessä kelpaa kyllä. Tai ehkä minulle vain halutaan olla erityisen kilttejä, mikä sekin on ookoo - jos minulle on kiltti, olen kiltti myös muille.

Tulta vatsalle

Mount Everestissä tilasin tänään papu- ja linssiannokseni erittäin tulisena, kiitos. Yleensä tuliset annokset eivät ole minulle liian tulisia, pidän pienestä polttelusta, jollaiselta kolmen chilin kuvalla merkatut annokset tuntuvat. Chilikuvan merkitys vaihtelee ruokaloiden välillä, mutta missään ei vielä ole eteen kannettu tulisuuden vuoksi syömäkelvotonta annosta.

Tänään oli lähellä. Ensimmäinen haarukankärjellinen oli hyvin, hyvin polttava, ja ehdin jo katua sitä erittäin etuliitettä tilauksessani. Toinen nökäre muhennoksesta ei enää tuntunut niin pahalta, kolmas ei juuri miltään, neljäs taas potkaisi muistuttaakseen. Noin tulisesta ruuasta ei tarkempia makuja pystynyt sen kummemmin erottelemaan, kun annos veti posketkin punaiseksi.

Nyt olen kotona, ja polte suusta on valunut vatsaan. Tunne ei ole täysin epämiellyttävä, jollain lailla lohikäärmemäinen, ja tuntuu kuin veri kiertäisi normaalia vilkkaammin.

Merkintä ravintolamuistioon: kaupungin toistaiseksi polttavin annos löytyi Mount Everestistä.

Taiteellista tuotantoa

Tapasin maanantaina ratikassa miehen, jolle aikoinaan myin maalauksen lopputyönäyttelystäni. Matkalla Kaisaniemestä Hakaniemeen kävi jutellessa ilmi, että teos on edelleen kodin kunniapaikalla, vaikka koti ja asujisto on muuttunut sekä sijainnin että sisällön osalta. Kai sä vielä maalaat? mies kysyi, ja minä mutisin jotain mieluummin piirtämisestä, vaikka totuus on etten ole koskenut väreihin vuosiin.

Paitsi eilen. Minua aivastutti niin etten mennyt töihin, mutta koska olo ei ollut muuten huono, tein omaksi huvikseni kansiehdotelman SKS:lle. Tai melkein omaksi huvikseni: siskon työryhmä on saamassa julkaisun läpi, ja kanneksi olisi hyvä saada jotain taiteellista ja tarttuvaa.

Kuvasta tuli hyvä ja huono. Olen tyytyväinen siitä miten hyvin käsi vielä muistaa, toisaalta se sama epävarmuus ja itsekritiikki, mikä kymmenen vuotta sitten hallitsi kuvantekoa, on myös tuore ja veres. Sen olin unohtanut miten kivaa tekeminen on, miten vaivaton tapa olla sittenkin tyytyväinen itseensä, ja sitä ajatellen ei oikeastaan ole väliä, hyväksytäänkö kansi julkaisuun vai ei.

Toisaalta, jos hyväksyttäisiin, saisin rahaa matkakassaan. Ja matkalta lisää kuvia piirrettäväksi, joten kaikki myötämieliset henget – eikö juuri tällainen kansi olisi hyvä; niin olisi, oikein sopiva.

Talvi

Töihin käveleminen oli tänään lumiriemua, paitsi että nuha villiintyi rehkimisestä. Lunta oli satanut koko yön ja satoi koko matkan lisää, väyliä oli aurattu vain paikoitellen ja kahlasin nilkkoja, välillä polvia myöten hangessa. Syvintä lumi oli oikopolullani, jota käytän sitkeästi vaikka lunta kuinka tulisi: usein pyryn jälkeen avaan polun ensimmäisenä, jolloin hangella on vain minun ja pupun jäljet. Pulssi nousi ja vauhti hidastui; kun katsoin omia jälkiä taakseni, näytti kuin hirvi olisi tehnyt pupulle seuraa.

Töissä nenä alkoi vuotaa ja aivastelen niin paljon, että kuka tahansa joka tälle näppäimistölle vastedes sormensa asettaa, tulee väistämättä koskettaneeksi pöpöjäni. Voi olla että lähden aikaisemmin kotiin tänään. Niistäminen on hanurista.

Aamuisin ei ole enää pimeää, vaan harmaan valoisaa.

My Tarja-moment

Halonen nousee virka-autostaan ja kulkee seurueineen käytävää pitkin kohti pääovea. Narikan kohdalla hän hidastaa Ketkäs ne täällä kylmässä me kolme hymyillemme takaisin kuin keksinaamat ja minä hihkaisen Mutta lämmin sydän! Halonen meinaa jotain takaisin, mutta turvamies työntää koko porukkaa eteenpäin ja me jäämme pakkaseen hyrisemään.

Se oli torstaina, ensimmäiset avajaiset. Eilen oli toiset, ja periaatteessa ne yhdessä olivat viimeinen koristekirsikka kahden viikon näyttelynrakennuksen päälle, hakaneula joka sulkee suun säkkiä myöten. Nyt voi avata ovet, hymyillä ja levittää esiliinan helmat niiaukseen olkaa hyvät ja nauttikaa.

Kuten aina näyttelyn valmistuttua, pää lyö tyhjää. Omaa sähköpostiani en ole avannut neljään päivään, facebookia tai blogia vielä pidempään. Viimeisellä viikolla heräsin aina aamuyöstä miettimään työasioita, kaiken mahdollisen muistamista ja ehtimistä – ja nyt kun ne kaikki on tehty, en tiedä mitä tavallisesti tekisin.

No, seuraava näyttelynvaihto on vasta kesällä. Sitä odotellessa voisin avata pikkolokuohuviinin lauantai-aamun kunniaksi, ja ajatella järjestyksessä kaikki ei-työasiat läpi.

Ivanhoe vs. Aku

Sain joululahjaksi siskolta pätkätilauksen Aku Ankkaa. Edellisen kerran minulle tuli Aku taidekouluvuosina, silloinkin siskon tekosia – nyt en aluksi ollut ihan varma mitä mieltä lahjasta olin. Mutta se osoittautuikin hyväksi! Keskiviikko on nykyään Aku-päivä, ja siksi pelastettu, sillä Ankka on aina kevyt poimia eteisen matolta, vaikka kuinka väsyttäisi. Lisäksi Aku – ja nimenomaan Aku, ei Mikki tai Super-Hessu – on silkkaa tekstikarkkia.

Vähän kuin Ivanhoe, joka on saamassa häädön kirjahyllystäni, kunhan saan sen ensin luettua. Vaikka Sir Walter Scott julkaisi Ivanhoen vuonna 1819, on sen kielessä paljon samaa henkeä kuin vuoden 2012 Aku Ankassa. Erityisesti sadattelun suhteen.

Kautta pyhien laintaulujen, ja kalliin Tuomas Akvinolaisen viitan! (Ivanhoe)

Sillisalaatti sentään! Suomuisia sammakkomiehiä, jotka puhuvat! (Aku)

Kautta Pyhän Neitsyen kasvojen kirkkaan paisteen, tietääkö kukaan, kuka tuo kopeasti käyttäytyvä pukari on? (Ivanhoe)

Mitä pikku kieroilijoita! Noita kiittämättömiä lurjuksia olen vaalinut siipieni suojassa vuosikausia! (Aku)

Eli kyllä Sir Walter Scott sen jo aikoinaan tiesi: hyvän manaus kärjistää minkä tahansa tekstin – lyhyenkin, vaikka puhekuplan. En muuten ollut tajunnut ennen tätä, miksi Aku huutaa koko ajan Kääk! no tietenkin: ankka. 

Kiitos, sis.

Matkamessuilta

Viime perjantaina olin matkamessuilla töissä muutaman tunnin. Etukäteen päivittelin sitä kuinka en ymmärrä messujen ideaa; kuka siellä käy, mitä siellä tehdään jne. – enkä vieläkään ihan käsitä.

Jos haluaa, voi matkakuumettaan toki lämmitellä valmismatkojen ständeillä. Omatoimimatkailijoille paremmat tarjoukset löytyvät netistä itse kaivamalla, ja valitettavasti myös tiedot matkakohteista. Jotain tästä kertoo se, että pidin yksin pystyssä Meksikon nurkkaa joitakin tunteja: ei, en ole koskaan käynyt, en tiedä maasta muuta kuin hajanaisia palasia O:n lapsuudesta Meksikossakin syödään Kinder-munia enkä osannut vastata satunnaisiin Miten sinne kannattaa lentää –tiedusteluihin muuten kuin Kato googlesta. Sama linja vallitsi muillakin pisteillä, suurin osa edustajista lähinnä jakoi karkkia.

Messukävijöistä 90 % oli eläkeläisiä. Ammattilaispäivinä olisi ehkä toisin, ehkä silloin messuilla luotaisiin enemmän kontakteja ja parempia matkapalveluja. Tavallisen yleisön päivänä tulin vain varmemmaksi siitä, että haluan matkustaa omin päin ja tehdä oman matkani, joten kas: messut tosiaan herättivät ajatuksia matkustamisen ympärillä. Ekologisesta tai budjettimatkailusta en valitettavasti löytänyt juuri mitään tietoa, ja Viron osastolla oli niin kovaääninen kansanmusiikkiohjelma, että koko Baltian-osuus piti kiertää kaukaa.

Viiva seinään, nyt on nämäkin messut nähty.